Mitä on aito rakkaus?
Tuskin sitä voi määrittääkään, sillä se on alati elävää ja muuttuvaa.
Rakkautta on varmasti hyvin monelaista ja se kohdistuu eri tavoin eri ihmisiin. Rakkaus ei ole rajattua tai muuttumatonta. Se voi kestää ikuisesti tai sitten ei.
Missään näistä tapauksista se ei kuitenkaan ole yhtään sen vähempiarvoista, jos se sillä hetkellä on aitoa.
Ja aidolla tarkoitan, että se on pyytteetöntä, ehdotonta ja vilpitöntä.
Meistä joillekuille on kenties olemassa se ”yksi ja oikea.” Toisille niitä on useita. Toisille suurin rakkaus voi löytyä läheisistä ja ystävistä, eikä mistään perinteisestä asetelmasta tai yhdestä rinnalla kulkevasta kumppanista.
En myöskään usko, että rakkautta tai sen kohtaloa on määritelty etukäteen, ainakaan kokonaan, sillä paljon on myös kiinni itsestämme.
Etenkin sen suhteen, kestääkö rakkaus.
Rakkaus nimittäin kehittyy alati meidän itsemme mukana. Olen nimittäin sitä mieltä, että meistä jokainen kasvaa läpi elämänsä. Ei samassa mielessä kuin mitä kasvamme lapsena. Mutta mielemme, itsetuntomme ja asenteemme kasvaa.
Ainakin toivottavasti.
Siinä vaiheessa, jos ihminen nimittäin lakkaa kasvamasta, hän jämähtää. Jämähtää omiin mielipiteisiinsä ja käsityksiinsä, omaan sen hetkiseen maailmankuvaansa.
Ja se on paha juttu, sillä maailma ympärillämme kuitenkin muuttuu jatkuvasti ja kukaan meistä ei voi koskaan täydellisesti ymmärtää sitä tai tietää kaikesta kaikkea.
Ja juuri siksi onkin niin tärkeää itse kasvaa koko ajan ympäröivän maailman mukana.
Mutta juuri tuosta samasta syystä moni meistä saattaa myös jopa vanhingossa kasvaa eri suuntaan kuin vaikkapa ystävänsä, läheisensä ja rakkaansa. Jopa eri suuntaan kuin se ”oma elämän suuri rakkaus”.
Eikä siinä ole mitään pahaa, ja mielestäni on hyvä, että nykypäivänä on sallittua päästää toisesta irti, jos osapuolet kasvavat liian erilleen toisistaan. Eri asia toki on, uskaltavatko kaikki tehdä niin, ja toisaalta liian helpollakaan ei kannata päästää irti, jos se ei tunnu oikealta vaihtoehdolta.
Ja mitä jos ei halua kasvaa toisesta erilleen?
Silloin on mielestäni pidettävä toinen tarpeeksi lähellä. Se ei tarkoita toiseen takertumista, vaan käsi kädekkäin kulkemista ja yhdessä kasvamista.
Mitään yhtä oikeaa vastausta ei kuitenkaan ole. Eikä varmasti mitään yhtä oikeaa ”rakkauden mallia”.
Me Markun kanssa olemme päättäneet kulkea tosi tiiviisti yhdessä ja uskallan väittää, että tulemme tekemään niin lopun elämäämme. Se ei tarkoita, etteivätkö toisenlaisetkin tarinat toimisi ja ettenkö uskoisi muunkinlaiseen rakkauteen tai siihen, että voisi olla useita elämänkumppaneita läpi elämän.
Lisäksi: uskon, että jos jääräpäisesti uskoo rakkauden olevan tietynlaista, se rajoittaa sen löytämistä. Rakkaus ei nimittäin koskaan ole juuri sitä, mitä sen odottaisi olevan – ei ainakaan minun kohdallani ole ollut! Lisäksi joka päivä opin siitä jotakin uutta, mikä on hienoa.
Ja kaikkein hienointa on, kun näkee ja oppii ymmärtämään myös muunlaista rakkautta kuin se, mihin itse on tottunut. Yhtenä päivänä pääsin esimerkiksi seuraamaan läheltä erään äidin rakkautta erityislapseensa. Se oli niin koskettavaa, että sydäntäni riipi. Samaan aikaan, kun toki toivoin, ettei kukaan äiti joutuisi sen eteen, että oma lapsi syntyy sairaana, niin se totaalisen pyyteetön rakkaus, jota tuo äiti koki lastaan kohtaan, oli jotain aivan käsittämätöntä. Sitä toivoo, ettei joutuisi samaan tilanteeseen, mutta samalla on kiitollinen siitä tiedosta, että tästä maailmasta oikeasti löytyy sellaista rakkautta ja hyvyyttä ja huolenpitoa toisia ihmisiä kohtaan.
Tuollaiset asiat, kokemukset ja oivallukset antavat voimaa, etenkin, kun välillä tuntuu, että maailmassa tapahtuu ihan ylitsepääsemättömän paljon pahoja asioita.
Ja yksi hienoin asia rakkaudessa onkin juuri sen voimaa sekä ymmärrystä antava vaikutus. Se, että saa iloa ja sisältöä omaan elämäänsä ja osaa iloita myös toisten ihmisten puolesta – ja se, kun oppii ymmärtämään ja samaistumaan muihin ihmisiin.
Ja ymmärrystä jos jotain tässä maailmassa ei koskaan voi olla liikaa.