Nyt olympialaisten myötä on taas noussut esille suomalaisen urheilun ”huono” taso.
Ihmiset valittavat sitä, kun urheilijat eivät pärjää. ”Isot kihot” pohdiskelevat, missä mättää.
Ja mitä tekevät urheilijat?
Ovat hiljaa ja tyytyvät kohtaloonsa, joka on, että he valittamatta jatkavat puurtamista sillä tiellä, jonka ovat valinneet.
Mikähän siinä urheilussa oikeasti sitten mättääkään?
No miten olisi vaikka se, että urheilijan on mahdotonta Suomessa oikeasti olla ammattiurheilija ja tienata elantonsa urheilulla.
Ja miksi urheilijoille pitäisikään maksaa urheilusta? Itsehän he ovat tiensä valinneet ja tehkööt sitä ”rakkaudesta lajiin”.
No juurikin esimerkiksi siksi pitäisi, että kehtaamme valittaa. Vaadimme urheilijoilta menestystä ja katsomme oikeudeksemme kommentoida heidän tekemisiään aivan kuin urheilijat vastaisivat meille tekemisistään.
Mutta jos vaadimme urheilijoilta vastikkeellisuutta, niin eikö heidän olisi oikein myös saada siitä palkkio, eikä ainakaan valituksia?
Lisäksi: urheilu on yksi maailman suurimmista viihdebisneksistä, mutta miten on, että sen bisneksen varsinaisille tähdille ei työstä kuitenkaan makseta. Ihan muut tahot pyörittävät tätä touhua ja keräävät tienestit omaan pussiinsa. Ja juurikin nuo samat hyvätuloiset tahot sitten samaan aikaan pohdiskelevat, että mikähän tässä urheilussa oikein Suomessa mättää, kun toivottua menestystä ei tule.
Kunnon urheilija ei kuitenkaan valita, vaan painaa duunia niska limassa ja uskoen siihen, että se kantaa vielä hedelmää. Samaan aikaan urheilijat kuitenkin tietävät, että vaikka sinne olympialaisiin pääsisi, niin sekään ei riitä: se ei riitä Suomen kansalle eikä se riitä siihen, että urheilija siinäkään vaiheessa pystyisi elättämään itseään urheilulla.
Kuinka moni muu tekisi silkasta intohimosta työtä tietoisena siitä, ettei koskaan pysty sitä tekemällä rikastumaan saatika edes elättämään itseään ja perhettään?
Samaan aikaan urheilijoita edelleen ihaillaan. He ovat sankarihahmoja ja esikuvia nuorille – ja vähän vanhemmillekin.
Esikuvia mistä? Alistumisesta palkattomaan puurtamiseen? Alistumisesta siihen, että urheilu on bisnes, jossa urheilija ei saa kuin palautetta ja jotkut näkymättömät isot kihot tai ”taustavaikuttajat” taustalla keräävät massit omiin taskuihinsa? Alistumista siihen, että he ovat päättäneet toimia esikuvina ja uhraavat koko elämänsä siihen, että yrittävät menestyä – ja samalla tuoda mainetta niin lajilleen kuin Suomelle – tietoisina siitä, etteivät kuitenkaan pysty rikastumaan valitsemallaan uralla saatika edes elättämään itseään?
Hullun hommaahan se urheilijaksi ryhtyminen on.
Toki on hienoa, etteivät urheilijat silti kauheasti valita. Ja eihän välttämättä valittamiseen kaikesta huolimatta ole syytäkään.
On nimittäin rikkaus, kun saa tehdä sitä, mitä eniten rakastaa ja osaa nauttia siitä. Ja on hienoa voida sanoa, että hyvinvointi ja onnellisuus eivät ole niinkään tuloista kiinni, vaan juurikin siitä, mitä tekee ja mihin aikansa käyttää – sekä omasta korvien välistä.
Mutta toisaalta juuri tässä piilee samalla yksi ongelma: Jos on tyytyväinen, ei valita, ja jos kukaan ei valita, mitään ei tapahdu.
On nimittäin toki mukavampaa vaan olla hiljaa ja tyytyväisenä jatkaa omaa elämäänsä ja puurtamista. Kukaan ei ehkä kiittele, mutta kukaan ei valita (ainakaan ennen kuin pääsee sinne olympialaisiin asti, muttei kuitenkaan yllä mitaleille).
Mutta loputon hiljaisuus ei kuitenkaan johda mihinkään. Eikä auta, että ne isot miehet jossain korkeuksissaan pohdiskelevat asioita, sillä veikkaan, että heidän on aika vaikea käsittää, millaista se urheilijan arki oikeasti on. Eihän moni suurituloinen edes usko, että maassamme on alle 2 000 euroa kuussa tienaavia, niin mitenkä he ymmärtäisivät, että joku hyvinvoivalta, onnelliselta ja menestyksekkäältä näyttävä tienaisi vielä vähemmän?
Siksi sanon: urheilijat, nostakaa meteli. Ei ole oikein, että teiltä odotetaan menestystä ja teitä pidetään esikuvina ilman, että sitä oikeasti tuetaan muullakin kuin puheilla.
Tukea on toki muunkinlaista kuin rahallista. Nykyisin puhutaan paljon esimerkiksi henkisestä tuesta.
Ai mitä se sitten on? Jotain oppaitako kenties?
Vai tarkoitetaanko sillä sittenkin minua?
Itse huippu-urheilijan vaimona voin sanoa, ettei mitään muuta henkistä tukea ole oikein näkynyt kuin minä ja urheilijan lähipiiri noin yleensäkin. Valmennuspuoli on todellisuudessa aika kaukana siitä urheilijan todellisesta arjesta ja toimeentulosta, ja välillä tuntuu hassulta lukea kaikenlaisia hienoja sepustuksia ja suunnitelmia siitä, miten urheilijoita tuetaan, kun ne tuntuvat kuitenkin olevan aika kaukana itse siitä urheilijasta.
Onpa jopa niin, että lajin puolelta saattaa löytyä henkisen tuen sihaan jopa henkisiä haittatekijöitä, jotka vaikeuttavat urheilijan harjoittelua.
Ja sen lisäksi, että se urheilijan tärkein tukihenkilö löytyy urheilijan kotoa, niin sitäkin tukea on yritetty tässä vuosien varrella sitkeästi sulkea ulos. Moneen kertaan minut on häädetty pois, vähätelty ja yritetty saada karkotettua mieheni urheilu-uran parista vedoten siihen, että olen haittatekijä.
Vastaavaa muistan omalta taitoluistelu-uraltani: vanhempia kiellettiin ”sekaantumasta” lasten harrastuksiin, ja valmentajat vetosivat siihen, että vanhemmat häiritsevät lasten harrastamista.
Ei siis ihme, jos ei homma toimi, kun kaikkien muidenkin haasteiden lisäksi vieläpä yritetään sulkea pois touhusta ne urheilijoiden suurimmat taloudelliset ja henkiset tukipilarit – ja ne ainoat, jotka jäävät jäljelle siinä vaiheessa, jos urheilijan ura jossain vaiheessa jostain syystä, kuten loukkaantumisen takia, päättyy kuin seinään.
Mutta mitäpä minä olen mitään sanomaan.
Olen ainoastaan huippu-urheilijan vaimo. Näen lähempää kuin kukaan muu, millaista on olla huippu-urheilija. Siinä missä valmentaja ehkä näkee urheilijaa sen 25 tai jopa 35 tuntia viikossa, minä näen 24/7. Olen hänen urheilussaan yhtä kiinni kuin urheilija itse.
En toki siksi, että minun olisi pakko, vaan siksi, koska haluan.
Haluan, että hän on onnellinen, ja hän on sitä, kun saa urheilla ja tavoitella maailman huippua lajissaan.
Ja vaikkei onnellisuutemme olekaan kiinni hänen menestyksestään, vaan siitä, MITEN saamme elää juuri nyt, niin haluaisin nähdä mieheni menestyvän, koska sitä kautta hän voisi myös toimia entistä paremmin innoittajana ja esikuvana monelle ja kannustaa ihmisiä liikkumaan, urheilemaan sekä tavoittelemaan rohkeasti unelmiaan.
Lisäksi urheilu vaatii suurta tahdonvoimaa, määrätietoisuutta, riskinottoa, rohkeutta, kovaa työtä ja omistautumista. Urheilun henkeen kuuluvat myös esimerkiksi rehellinen kilpailuhenki ja toisten kannustaminen. Nämä ovat kaikki aika ihailtavia ja vaalimisen arvoisia ominaisuuksia, vai mitä?
Lisäksi, kuten tässä aiemmin on jo todettu, huippu-urheilu vaatii myös aikamoista intohimoa ja ripauksen hulluuttakin, sillä se on ura, jolla on liki mahdotonta menestyä tai yltää taloudellisesti edes keskivertosuomalaisen tasolle.
Nämä kaikki lienevät asioita, jotka vievät ihmisiä eteenpäin myös muussakin kuin urheilussa – esimerkiksi työelämässä ylipäätänsä ja esimerkiksi yrittäjinä. Urheilijathan ovat vähän niinkuin yrittäjiä, etenkin yksilölajien urheilijat, ja juuri sellaisia arvoja ja ominaisuuksia, joita urheilijat edustavat, tarvittaisiin tällä hetkellä työelämässä, eikö?
Toisaalta nuo ovat myös arvoja ja ominaisuuksia, jotka tekevät urheilijoista kovakuorisia. Moni urheilija on ehkä loppujen lopuksi tyytyväinen juuri näin, eikä vaivaudu valittamaan tai ei uskalla sitä tehdä. Ja ymmärrän sen, koska alitajunnassa piilee aina se pelko niiden vähäistenkin tukijoiden menettämisestä: jos ”valitan”, menetän kaiken sen vähän, mitä saan.
Mutta jos tukia tai tuloja ei juurikaan ole, mitä menetettävää oikeastaan on? Ja jos avaa suunsa, onko se aina valittamista?
Kuten aiemmin olen kirjoittanut, niin on taito osata pitää turpansa kiinni. Mutta yhtä iso taito on osata avata suunsa silloin kun siihen oikeasti on syytä.
Jos ei sano mitään, mikään ei muutu. Ja vaikka olisi onnellinen ja tyytyväinen, niin silti voi haluta muutosta, koska olisihan se hienoa, jos maailmasta saisi tehtyä aina vaan paremman ja tasa-arvoisemman paikan. Myös taloudellisesti.
-Milla
Tässä on pari linkkiä aihetta liipaiseviin artikkeleihin, jotka ainakin itsessäni herättivät ajatuksia:
Olympic executives cash in on a ‘Movement’ that keeps athletes poor
Tämän vuoksi urheilujohtajien Rio-mitaliselitykset kuulostavat niin hassuilta
Urheilupomojen harhapolku: Huippu-urheilun muutosryhmä tuhlasi – näin kohuraportti syntyi
Vahvaa viikkoa kaikille – etenkin urheilijoille & heidän lähimmille tukijoilleen! :)
Ps. Etsitkö valokuvaajaa ikuistamaan sinut, läheisesi, hääsi, jonkun tapahtuman, yrityksesi tms.? Tutustu minun, Millan valokuvausportfolioon ja kuvauspalveluihin osoitteessa www.voimafoto.fi
Ja tiesitkö, että järjestämme Markun kanssa liikuntakursseja, kuten rengasvoima- ja kehonpainoharjoittelukursseja – kurkkaa lisätietoa ja ilmoittaudu mukaan täällä. Tarjoamme myös kursseja ryhmille ja yrityksille (tiedustelut: milla(at)voimavahtila.fi)
Voimaputiikistamme voit ostaa mm. puisia suomalaisia voimistelurenkaita sekä Dream Ringsejä. Treenivinkkisivultamme taas voit poimia vinkkejä ja inspiraatiota liikkumiseen!
Niin ja muistahan seurata meitä facessa ja Instagramissa :)
Suomessa urheilija ei jää ilman tienestiä siksi, että joku veisi hänen leipänsä hänen taskustaan, vaan useimmiten siksi, että urheilija ei ole riittävän kiinnostava, eikä hän ole osannut brändätä ja markkinoida itseään kiinnostavaksi ja sellaiseksi, josta joku suostuu jotain maksamaankin. Ikävä kyllä, nykyajan urheilumaailmassa, varsinkin yksilölajin harrastajan, täytyy osata myydä itsensä ja lajinsa yleisölle, jos sillä aikoo itsensä elättää.
Kuten itsekin sanoit, urheilu on viihdettä. Viihde on myös kovaa bisnestä. Täten urheilu on myös bisnestä. Jos käsikirjoitat huonon elokuvan ja menet kauppaamaan sitä tuottajille, pitäisikö sinun saada maksu vaivannäöstäsi, vaikka elokuvasi ei juuri ketään kiinnostaisikaan? Sama asia urheilussa. Jos olet maailmantasolla keskinkertainen urheilija ja lajisi ei herätä kiinnostusta, miksi kenenkään pitäisi sinulle siitä maksaa?
Ei ole sattumaa, että Suomessakin esimerkiksi jääkiekkoilijat tienaavat ihan sievoisia summia urheilemalla. Kyseinen laji kiinnostaa Suomessa, vaikkakin maailmanlaajuisesti katsottuna melko pieni laji onkin. Mikäli urheilulaji ja urheilija on riittävän kiinnostava suuremmankin yleisön silmissä, on leipä taattu.
Yksilöurheilijoiden brändäyksestä, markkinoinnista ja ”itsensä” sekä lajinsa myynnistä löytyy Suomestakin hyviä esimerkkejä (mm. Eva Wahlström, Makwan Amirkhani, Tommi Mäkinen, Amin Asikainen).
Urheilijat – Älkää nostako meteliä, opetelkaa mieluummin myymään itsenne ja lajinne. Tehkää urheilulajistanne liiketoimintaa.
Terve,
kiitos hyvästä ja mielenkiintoisesta kommentistasi.
Totta, että urheilijan pitää toki osata tehdä töitä myös itsensä markkinoimiseksi. Ihan noin yksinkertaista asia ei kuitenkaan ole.
Esimerkiksi lätkän suuri suosio ja iso bisnes ei kyllä ole urheilijoiden itsensä ansiota. Koko hommaa pyörittävät vähän isommat tahot, kuten urheiluvaikuttajat, media, bisnesmaailman tyypit… Ei se ole vain yhdestä urheilijasta kiinni nostaa jotain lajia suosioon.
Ja ihmisiä kiinnostaa se, mikä heille osataan kiinnostavasti esittää. Kaikki ruokkii kaikkea: ihmiset ovat kiinnostuneita jääkiekosta, koska sitä tulee joka tuutista ja sitä tulee joka tuutista, koska se ihmisiä kiinnostaa.
Ja yhden ihmisen on mahdoton tehdä kaikkea. Urheilu käy jo täysipäiväisestä työstä ja enemmänkin. Se, jos haluaa tehdä urheilusta bisneksen, vaatisi aikamoisia managerin taitoja. Eli yksilöurheilijan pitäisi vielä urheilun lisäksi olla manageri + bisnesmies tai -nainen?
Ei se urheilubisnes ole yhden ainoa ihmisen ansiota tai vastuulla, vaan yhteistyön tulosta.
-Milla
Miksi itsensä markkinointi ei olisi ”noin yksinkertaista”? Annoin juuri esimerkkejä Suomessa hyvin (taloudellisesti) menestyneistä yksilöurheilijoista. Miksi kuka tahansa yksilöurheilija ei pystyisi samaan?
Jokaisen yksilöurheilijan omalla vastuulla on oma taloudellinen menestys. Puhun nyt sponsoreista pääasiassa. Useimmiten ongelma urheilijan kohdalla on se, että ei ymmärretä sitä omaa potentiaalia ja tarjontaa yhteistyökumppaneille. Mikäli pystyt urheilijana (ja pitäisi pystyä!) näyttämään esimerkiksi yritykselle X, että investoimalla minuun Y -määrän euroja, saat takaisin Y+10 euroa (vrt. Tommi Mäkisen soppari Mitsubishin kanssa 90 -luvun loppupuolella ja Subarun kanssa 2000 -luvun alkupuolella, joka jatkuu vielä tänäkin päivänä).
Verrataanpa tätä vaikka Yhdysvaltoihin ja yhteen suurimpaan ”menestystarinaan” urheilijan (ja sponsorin) osalta. Michael Jordan on edelleen yksi eniten tienaavista urheilijoista, vaikkakin lopetti aktiiviuransa n. 17 vuotta sitten. Kyseessä on Niken ja Jordanin tekemä yhteistyösopimus, jossa Michael Jordan saa edelleen joka ikisestä Niken Air Jordan -mallin urheilukengästä provision myynnistä. Ysärillä Nike investoi valtavia summia Jordaniin, mutta ymmärsivät myös sen, että Jordanin nimellä myydyt kengät menevät varmasti kaupaksi.
Useimmiten urheilijat kuvittelevat, että sponsori- ja yhteistyösopimukset ovat vastikkeettomia sopimuksia. Yksikään järkevä yritys ei lähde sponsoroimaan urheilijaa, ellei urheilija pysty tuomaan yritykseen takaisin rahaa. Tätä ei ikävä kyllä ole Suomessa vielä opittu minkään urheilulajin parissa.
Yhtä isoja sopimuksia tuskin Suomessa kukaan onnistuu tekemään, kuin edellä mainittu Jordan. Mutta edelleen painotan sitä, että yksilöurheilijan (ja osittain myös joukkueurheilijan) toimeentulo riippuu täysin omasta kyvystä ja potentiaalista myydä itsensä ja urheilulajinsa kiinnostavalla tavalla sponsoreille, yleisölle ja muiden urheilun ja urheilulajin sidosryhmille.
Mikäli urheilijalta ei itseltään löydy edellä mainittuja ominaisuuksia, voi aina hankkia itselleen managerin. Suomestakin löytyy äärimmäisen osaavia urheilumanagereja, mm. Kari Haapiainen (HJK), Jukka Virtanen, Ville Köngäs.
Kiitos taas kommentistasi.
Mutta sinuna en suoraan syyttäisi, että ”on oma vikasi, jos et urheilijana pysty tienaamaan ja saamaan sponsoreita”. Onko sinulla omakohtaista kokemusta tästä? Oletko itse huippu-urheilija/onko joku läheisesi?
Ja: paljonko itse tienaat/onko sinulla kokemusta ”köyhyydestä”?
Voit luetella loputtomiin noita ”hyviä esimerkkejäsi maailmalta”, muttet tiedä totuutta siitä, kuinka paljon on niitä, jotka eivät onnistu tässä.
Meillä on kaksi ihmistä vuosikaudet yrittänyt tehdä töitä sponsoreiden, yhteistyökumppaneiden yms. saamiseksi.
Kun sanot, että tämä on ”oma vika”, haukut ihmisiä, jotka paiskivat töitä täyspäiväisesti palkatta. Vähän sama kuin sanoisit ahkeralle ja tunnolliselle työttömälle/köyhälle, että oma vikasi, kun olet työtön/köyhä. Tässä tämänhetkisessä työ-/taloustilanteessa se ei tosiaankaan ole oma vika.
Ja urheilijoiden kohdalla on aina tilanne se, että meidän yhteiskunnassamme nyt vaan on se mentaliteetti, ettei urheilijoille makseta ja ei ole varsinaista isomuotoista urheilusponsorointibisnestä.
Eli kiitos kommentistasi, mutta sinuna pistäisin harkintaan myös sen, ettei asia ole näin helppoa. Jos on, niin kannustan ryhtymään urheilumanageriksi ja osoittamaan tämän asian.
-Milla
Ps. Arvostaisin todella paljon, jos sinulla olisi pokkaa kommentoida ja kritisoida omalla nimelläsi tai edes oikealla sähköpostilla.