”Onks toi pupu?”

”Harvoin sitä näkee ketään ulkoiluttamassa kania.”

”Oih!”

Mietittiin, että vastaisinko joku kerta vastaantulijoiden ihastuksen kiljahduksiin, että ”kiitos, tein sen itse” (otsapantani) tai jotain muuta vastaavaa :D

Välillä on kyllä ihan ”Jäniksen vuosi” -fiilis, kun kattoo tota Markkua ja Pumbaa.

Mä taas kuulemma oon ihan kuin joku prinsessa pupulemmikkeineen tuolla metsässä. Ei kai ihme, jos ihmiset tuijottaa.

Ekana retkeilypäivänä käveltiin kuusi kilometriä ja meillä kesti kuusi tuntia. Pupuvauhtia (vai valokuvausvauhtia?).

Pumba on kyllä maailman omituisin pupu. Vai kuin monella on kani, jota oikeasti voi roudata mukaan minne vaan, eikä se oo moksiskaan, vaan tyytyväisenä loikkii hihnassa koirakaverinsa tassunjäljissä, kattelee sylistä maisemia tai muuten hengaa menossa mukana?

Kätevää, kun Pumban eväitä ei tarvii kantaa mukana. Heinän ja lehtien (elävien tai kuolleiden) lisäksi maistuu vaikka silmut, sammal tai jäkäläkin. Ihme tyyppi.

Miten iltasin voikaan väsyttää niin paljon, vaikkei olla tehty koko päivänä mitään järkevää. Markun vastaus: ”Sehän se vasta väsyttääkin – järjettömyys.”

Leppoisaa sunnuntaita, ja terkkuja kansallismaisemista!