Simban kanssa mökillä.

Tämä on kertomus meidän ihanasta virolaisesta loikkarikoirasta, maailman happamimmasta pupun pallerosta ja jatkuvasti dieetillä olevasta syömishäiriöisestä liskosta.

Muutin pois vanhempien luota 19-vuotiaana tiistaina 1.4.2010. Edellisenä päivänä, maanantaina 31.3.2010, kävin hakemassa ensimmäisen oman koirani, Simban, Tallinnasta. En kertonut asiasta kenellekään, paitsi Markulle, jonka kanssa olin muuttamassa saman katon alle.

Vanhempani ensireaktio oli järkytys. ”Nyt pilasit kaiken, et voi enää lähteä mihinkään, oot sidottu tohon koiraan” – jotain tällaista pappani puuskutti. Mamma oli kai jotenkin loukkaantunut, kun ei edes juuri puhunut mulle.

Vanhemmillani oli itselläänkin koira sillä hetkellä, ollut yhteisesti koiria 20 vuotta ja sitä ennen omissakin lapsuudenperheissäänkin vuosikausia.

Mutta silti heidän suhtautumisensa oli ihan oikea.

Sillä lemmikkihän ei nyt vaan ole mikään lelu, jonka voi hankkia hetken mielijohteesta. Se on kuin lapsi, ja siihen on sitouduttava vuosiksi, koko eläimen elinajaksi. Tämä vastuu on oltava valmis kantamaan ja hyväksymään, että tietyllä tavalla lemmikki myös rajoittaa elämää.

Itse olin valmis tähän ja pikemminkin tiesin, etten pystyisi elämään omassa asunnossa ilman koiraa. Muutin toki heti alusta alkaen saman katon alle Markun kanssa, mutta eihän Markku nyt ollut sama asia kuin koira (tai no oikeastaan on se kyllä melkein, hi hi). Markkukin taisi tosin kyllä vähän huolissaan siitä, kun hankin koiranpennun sillä tavoin salaa, mutta se ei uskaltanut mun touhuja arvostella.

Soo happy…

Nyt iski hepuli: ”ei mua saa kuvata!”

Ne kaikki – niin vanhempani kuin Markku – kuitenkin rakastui pentuun ihan parissa päivässä. Kohta noista tapahtumista on kulunut 6 vuotta, eikä ole valituksen sanaa kuulunut – ei, vaikka mun vanhemmat saa välillä hoitaa meidän hauvaa viikkotolkulla, kun me matkustellaan, ja Markku saa rämpiä keskellä yötä sateessa tai tuiskeessa ulkoiluttamassa Simbaa, jonka pitää joka lenkillä ”säännöstellä” ja tehdä ainakin 20 pisua ennen kuin voi olla varma, että sen rakko alkaa olla tyhjä.

Meidän Simba on kyllä aika erikoinen koira. Se on äärettömän helppo tapaus: maailman kiltein otus, joka ei koskaan ole rikkonut mitään tai tehnyt mitään pahaa esim. yksin kotona ollessaan, eikä sitä ole tarvinnut edes mitenkään kouluttaa. Lisäksi sillä on tosi vahvat tunteet ja mielialat, jotka on helppo lukea sen kasvoista, hännän liikkeistä ja koko olemuksesta.

Simban pahimmat ”rikokset”, joita se elämänsä aikana on tehnyt, on esimerkiksi se kun sillä nuorempana pääsi lirahduksia sisällä vielä sisäsiistiksi oppimisenkin jälkeen. Ja joskus sillä oli vatsa sekaisin niin, että se joutui tekemään asiansa sisälle. Ja oksentaminen on sille suuri häpeä ja kauhukuva, ja se meneekin aina oksentamaan meidän sängyn alle kaikkein kauimpaan nurkkaan (minne on ah, niin ihanaa mönkiä sitä sitten putsaamaan). Mutta tätä tapahtuu tietysti tosi harvoin, ja lisäksi eihän tollaset asiat tosiaan ole mitään pahantekoa.

Simba on kaiken kaikkiaan todella herkkä eläin. Jos mä esimerkiksi olen huonolla tuulella tai vihainen (vaikka ihan vaan yksinkertaisesti väsynyt ja siksi kiukkunen), niin Simba aistii sen jo ennen mua itseäni – ja juoksee sängyn alle piiloon. Se on todella raivostuttavaa, sillä sellaisina hetkinä toivoisin, että joku pikemminkin tulisi läpsäyttämään mua naamalle, halaamaan sekä käskemään, etten saa olla pahantuulinen. Mutta ei, toinen menee sängyn alle ja toinen (Markku) haluaisi varmasti myös mennä niissä tilanteissa sängyn alle, muttei uskalla tehdä sitäkään, vaan kököttää paikoilleen jähmettyneenä kuin mikäkin kissanpentu :D

Jos ei oteta huomioon näitä surkuhupaisia hetkiä, niin surun ja onnen hetkinä koira on toki ihan korvaamaton. Sille voi itkeä murheitaan ja rutistaa sitä surussaan, eikä se vastustele, tuomitse tai arvostele, vaan ottaa vaan kaiken vastaan. Ja ilon hetkinä on tietysti ihanaa, kun on koira jakamassa ne meidän kanssa.

Simba se ei ihmettele edes mun leuanvetoharrastusta, eihän? ;)

Meidän ”lapsi” avaamassa joululahjojaan.

Aina niin positiivinen Simba osaa kyl kuvissa näyttää välillä mitä surkeinta naamaa… :)

Kuuma koira ja ranuja!

Ja itse koirakin tietysti aiheuttaa paljon ilon aihetta itsessään ja omilla tekemisillään. Simba on täysin meidän perheenjäsen, ja välillä se on varsinainen pieni vauva, joka tunkee meidän väliin sängyssä tai tulee mustasukkaisena mukaan halihetkeen, kun ei halua jäädä ulkopuoliseksi. Niin kotona kuin kodin ulkopuolella se seuraa mua joka paikkaan ja sen kanssa on helppo mennä liki minne vai. Koiran ilo ja rakkaus on myös maailman vilpittömintä, ja on ihanaa, kun kotona on aina vastassa ilopilleri, jonka häntä vispaa aina niin riehakkaasti, että sen pelkää irtoavan joka kerta, kun palaa takaisin Simban luo (vaikka olisi ollut poissa vain viisikin minuuttia). Meillä ihmisillä on kyllä niin paljon opittavaa koirien positiivisuudesta ja lojaaliudesta.

Kumpikohan voitti tuijotuskilpailun?

Lehtienrepimishepuli!

Mutta vaikka koira on mitä uskollisin ja vilpittömin kaveri, niin täytyy muistaa, että se voi olla myös varsinainen pikku hulivili ja termiitti. Moni koiruus laittaa omistajiensa asunnon ja tavarat ihan uuteen kuosiin. Lisäksi koira saattaa vaatia kouluttamista, eikä välttämättä tule toimeen kaikkien ihmisten tai muiden koirien ja eläinten kanssa. Lisäksi koiran hoitoon voi mennä hyvinkin paljon rahaa, jos se sairastelee tai on iso ja syö todella paljon (kuten mun vanhemmillani vuosien aikana olleet berninpaimenkoirat). Ja ennen kaikkea siihen uppoaa aikaa, sillä koiraa on ulkoilutettava vähintään kolme kertaa päivässä, eikä sitä voi hylätä koko vuorokaudeksi yksin kotiin. Tässä toki helpottaa, että on kaksi, jotka hauvaa hoitaa.

Simba on tullut tänne Tallinnasta, ja sillä on itse asiassa Viron passi…

…pieni loikkarikoira siis!

Toki on olemassa koiraakin helpompia lemmikkivaihtoehtoja – tai ainakin näennäisesti helpompia.

Reilut puoli vuotta Simban hankkimisen jälkeen toin kotiini Ahvenanmaan tuliaisena kanin. Se oli mitä suloisin pieni kinuskinruskea kääpiökokoinen tyttöpupu, jolle annoin naiivisti nimeksi Nala, sillä olihan siitä tuleva Simban ”tyttöystävä”.

Edelleenkin se on mitä suloisimman näköinen pieni kani, mutta myös mitä persoonallisin ja temperamenttisin. Lisäksi se vihaa mua ja Markkua – mutta etenkin mua – ihan yli kaiken. Ja siis oikeasti VIHAA.

Maksoin Nala-pupustamme sen hankkiessani 25 euroa. Käytettyinä ostetut häkki ja hoitotarpeet maksoivat noin 80 euroa, eli yli kolme kertaa enemmän kuin itse pupu. Vaikka kanin ruuat ja perus arjen tarvikkeet, kuten purut ja kissanhiekka, ei maksakaan kovin paljoa, niin tässä vuosien aikana tuo pieni, puolentoista kilon eläin, on tullut meille varmasti paljon kalliimmaksi kuin Simba. Syy: hammasongelmat ja niihin liittyvät toistuvat eläinlääkärikäynnit.

Ja lisäksi tuo kani todellakaan ei ole mikään ulkonäköään vastaavan herttaine sylipupu, vaan me ei Markun kanssa saada edes koskea siihen. Se juoksee karkuun, kun sen lähelle menee, luimistaa korviaan ja raapii ja kiroilee. Jos erehtyy työntämään kätensä sen häkkiin, se hyökkää kimppuun. Jos laitan porkkanan tai salaattipallon sen häkkiin, se kiroilee, raapii ja joskus pureekin.

Tässä on tää meidän pippurinen söpö pääsiäispupu.

Ei tässä vielä mitään, mutta entistä raaempaa ja sydäntä raastavampaa on se, että se RAKASTAA KAIKKIA MUITA IHMISIÄ, muttei mua ja Markkua. Kun se ennen aina meidän matkustellessa oli hoidossa mun isovanhempieni luona, se kiipesi niiden syliin, istui siinä paijattavana tuntitolkulla, eikä yhtään kiroillut, luimistellut tai raapinut niitä. Oletin, että ehkä se pupu nyt vaan tykkää vanhuksista, joilla on aikaa istua sen kanssa ja lässyttää sille päivät pitkät.

Nyt viime aikoina Nala on vuorostaan ollut usein hoidossa mun vanhemmillani – ja taas sama juttu, ne saa paijata sitä, pitää sitä sylissään ja se on oikein sulonen niiden luona. Ja sitten, kun mä menen niiden luo hakemaan pupua kotiin, niin sillä hetkellä kun se havaitsee mut, se pinkasee talonsa sisälle häkissään ja kuuluu hillitön pamaus, kun se vihaisena polkee jalkaansa. ”Ei saakeli, nyt ne tuli hakemaan mut pois.” Kun me tammikuun lopussa palattiin yli kolmen viikon Brasilian matkaltamme, niin tuli ennätysmäärä pamauksia, kun Nala polki jalkaansa meidän paluun kunniaksi peräti viisi kertaa.

Alkuvuosina tuollasina hetkinä mua itketti enemmän kuin nauratti, sillä en voinut käsittää, että miksi se pupu vihaa mua niin paljon. Nykyään en voi enää olla muuta kuin nauramatta. Mitään pahaa sille ei koskaan ole tehty tai tapahtunut sen ollessa meillä kotona, mutta kaiketi mä nyt vain olen se pahis, joka muun muassa putsaa sen häkin ja vaihtaa kaikki häkin pohjalla olevat lehdet, purut ja kissanhiekan uusiin puhtaisiin (Nalan mielestä sotken sen häkin) ja lisäksi mä olen se pahis, joka joutuu leikkaamaan sen kynnet tai pesemään sen pepun, jos sinne on kerääntynyt joku kakkapaakku tai muuta vastaavaa. Noi nyt vaan valitettavasti on asioita, jotka jonkun on pakko tehdä, ja surullista kyllä, se olen minä.

Kiroileva pupu – ai et usko vai? Tervetuloa kylään tutustumaan meidän pikku hapanpalloon :)

Jännää on myös se, että esimerkiksi meidän vanhemmilla ollessaan Nalalla on itse asiassa vaan yksi muutaman neliön kokoinen matto, jolla se voi hyppiä häkin ulkopuolella. Suurimman osan ajasta – kuten koko reilut kolme viikkoa, kun me oltiin Brasiliassa – se kököttää oman häkkinsä sisällä (tai jonkun sylissä). Kotona se taas saa ihan vapaati hyppiä ympäri meidän liki 50 neliön asuntoa aina, kun me ollaan itse kotosalla. Kun sen häkin ovi on auki, se loikkaa saman tien ulos ja viettää koko päivän eri puolilla olohuonetta ja välillä vetää rallia asunnon ympäri. Häkissään se käy korkeintaan juomassa tai syömässä. Eli kotona vaikuttaa siltä, että Nala nauttii nimenomaan siitä, kun sillä on tilaa liikkua, pomppia ja juosta ympäri asuntoa.Kotona Nalalla on siis paljon vapautta, mutta se ei taida lukea tätä vapautta mun ja Markun ansioksi, vaan on vuodesta toiseen kiukkunen pieni hapanpallo meitä kohtaan. Kun mun vanhemmat tai vaikkapa isoisä tulee kylään, se tunnistaa ne heti – ja menee niiden luo rapsutettavaksi. Kun me mennään sen lähelle ja yritetään lahjoa herkuilla, se korkeintaan kiskoo namupalat kädestä – ja kiroilee siihen kaupan päälle (se siis todella osaa kiroilla = jupista äänensävyllä, joka kuulostaa täysin kiroilulta!).

Niin söpö! ”Ei saakeli, enkä oo…” (jupinaa)

Mutta mikä on mun pointtini kaikessa tässä? Se on se, että eläin on aina persoona, joka ei ehkä vastaakaan niitä oletuksia tai toiveita, joita meillä lemmikinomistajilla alkuun on. Jos Nala olisi päätynyt johonkin lapsiperheeseen, niin oon varma, että se olisi aika nopeasti heitetty kadulle jatkamaan nyrkkeilyään citykanien kanssa. Mutta me ollaan sen sijaan hyväksytty, ettei se ole mikään sylikani, vaan se saa rauhassa olla juuri sellainen persoonallinen pupu kuin haluaa, eikä me yritetä sitä muuksi muuttaa.Ja onhan se itse asiassa aika veikeä ja erittäin mielenkiintonen pieni otus, jolla on vahvempi persoonallisuus kuin olisin koskaan kuvitellut, että yhdelläkään pupulla voi olla. Rakastan sitä yli kaiken, halusi se sitä itse tai ei, ja kyllä kotona on heti tyhjää, jos se ei ole täällä pomppimassa ja kiukuttelemassa.

Kaikille kanista haaveileville kuitenkin vinkkinä, että ennen kuin hankit sulosen pupun niin mieti, että oletko myös valmis hyväksymään sen, ettei se välttämättä olekaan mikään hellyyttävä sylikani ja että se saattaakin vihata sua. Niin ja niistä lääkärikäynneistä vielä: niihin uppoaa joka kerta helposti 100 euroa, ja pahimmassa tapauksessa pupun joutuu viemään ”hammaslääkäriin” useita kertoja vuodessa (kuulemma joissain tapauksissa jopa kerran kuussa). Kaikesta tästä huolimatta en vaihtais meidän Nalaa mihinkään!

Ai niin, mutta onhan meillä myös kolmaskin lemmikki! Se ainakin on helppohoitoinen, mutta toisaalta sitä ei välillä edes näe moneen viikkoon.

Tää otus asustelee hiirenhiljaa aavikkoterraariossaan. Joskus sitä joutuu ruokkimaan jopa pari kertaa viikossa madoilla, jotka vuorostaan asustaa meidän jääkaapissa. Välillä terraariosta palaa lamppu, ja sen joutuu vaihtamaan. Kerran viikossa pitää lisätä vettä sen juomakuppiin, vaihtaa sen vessapaperi (jonka päälle se tekee asiansa) ja kastella terraariossa oleva pieni kaktus. Niin ja joskus aniharvoin koko terraario pitää putsata.

Kyseessä on sellanen täplikäs pieni neiti kuin leopardigekko Haplo.

Varsinaisia hoitotoimenpiteitä useammin joutuu murehtimaan sitä, että onkohan se otus enää edes hengissä, kun sitä ei ole näkynyt pitkään aikaan. Sillon pitää kurkkia sisälle sen terraariossa oleviin piilopaikkoihin ja ehkä tökätä sitä hännänpäähän, jotta näkee, että se varmasti liikkuu eikä ole ihan hengetön. Nyt Haplo-neidillä on parhaillaan talvipaasto meneillään ja se on syönyt viimeksi joulun aikoihin. Täytyy vahtia, ettei tää ”dieetti” jää sille päälle, kuten kävi muutama vuosi sitten, jolloin se oli syömättä peräti puoli vuotta!

Että sellanen jännä lemmikki :)

Tässä oli tällanen tarina meidän pienestä eläintarhastamme.

Ihanaa ystävänpäivää kaikille, toivottaa karvakuono, hapanpallo ja dieetillä oleva lisko! Vaikka meidän pienessä eläintarhassa onkin omat haasteensa ja kommelluksensa, niin eipä ainakaan tarvitse ikinä olla yksin. Parhaillaankin Markku on maajoukkueleirillä Madridissa, mutta silti meillä kotona on monta erilaista pikku sielua läsnä: mä kökötän läppärini äärellä, pupu kököttää hapanpallona olohuoneen antiikkipöydän alla ja Simba nukkuu mitä kummallisimmissa kippuroissa tai solmuasennoissa vuoronperään sängyssä (peppu mun tyynyn päällä), sohvassa ja säkkituolissa. Niin ja Haplo on piilossa jossain päin terraariotaan ja ”säästää energiaa”.

Kiitos teille, kun olette olemassa, kaikki hassut omalaatuiset ystäväni <3