Takana on taas yksi monisyinen kevät:

En laittanut tikkuakaan ristiin valmistumiseni kanssa.

Tein päätöksen, etten tee enää ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi töitä.

Edellä mainittu päätökseni johti suuriin arvottomuuden tunteisiin, sisäiseen myllerrykseen sekä pieneen lipsumiseenkin.

Olen tehnyt juuri sitä, mistä eniten nautin ja yrittänyt kehittää itseäni ja olla luova.

Olen jatkanut leuanvetoharrastustani, mutta kehitys on aika lailla tyssännyt ellei kääntynyt laskuunkin – mutta innostus ja rakkaus liikkumiseen on sitä vastoin vahvistunut.

Markku on kamppaillut yhtä aikaa täysipäiväisesti opiskeluidensa ja urheilu-uransa parissa.

Se 9. perättäinen Suomen mestaruus renkailla irtosi, samoin Pohjoismaiden mestaruus.

Maailmancupeissa on joka kerta ollut tuloksena karvas sija juuri ja juuri rengasfinaalin ulkopuolella.

Jo seitsemän viikonlopun kestänyt kisakausi huipentuu ensi viikonloppuna Bulgarian maailmancupiin.

Kaikkien näiden ammattiurheiluvuosien jälkeen Markku sai ensimmäisen sponssin.

Olemme olleet paljon erossa, mutta yhteiset hetket ovat olleet sitäkin ihanampia.

Meillä ei ole ollut aikaa matkusteluun, mutta matkustelemme sitten ensi kesänä ja syksynä senkin edestä.

Haaveilemme täysipäiväisestä yrittäjyydestä, muttemme uskalla heittäytyä siihen vieläkään täysillä, sillä se tarkoittaisi entistäkin suurempaa taloudellista epävarmuutta.

Olemme entistäkin vahvempia ja tiedämme, mitkä asiat elämässämme oikeasti ovat niitä tärkeimpi.

Tulomme ovat pienemmät kuin koskaan, mutta onnemme suurempi kuin koskaan.

Olemme toivottavasti onnistuneet innostamaan ihmisiä ja levittämään hyvää mieltä, mutta samaan aikaan repineet mehut ulos itsestämme.

Kiitos ihanille naisille, jotka osallistuitte leuanvetokurssilleni!

Hetki sitten sain juuri Bulgariaan saapuneelta Markulta tekstiviestin, joka oli tähän hetkeen yllättävän merkittävä. Siinä luki:

”Tuun sit sun kans Innilään :)” (Innilä on mökkimme nimi)

Purskahdin itkuun.

Tuo viesti nimittäin tarkoitti sitä, että Markku ei ole mukana miesten EM-joukkueessa, eikä siten olen lähdössä 1,5 viikon kuluttua Sveitsiin EM-kisoihin, vaan tuleekin minun mukanani mökillemme, minne olin ajatellut yksin suunnata sillä aikaa, kun Markku taas kerran on kisareissussa.

Itkin ennen kaikkea siksi, koska olo oli niin helpottunut ja onnellinen, en niinkään siksi, että harmittaisi, kun Markku ei päässyt joukkueeseen, vaikka olisi sekin ollut ihan kivaa.

Tässä sitä huomaa, miten vahvasti sitä myötäelää myös toisen puoliskonsa elämää.

Olisiko se ollut toissapäivänä kun Markku sanoi, ettei häntä edes oikeastaan harmita, jos hän ei tule valituksi EM-joukkueeseen. Olin, että MITÄ?!

Hän tarkensi, että haluaa kyllä lähteä, jos on joukkueessa, muttei kauheasti haittaa, jos hän ei ole. Että siinä tapauksessa hän voi tulla kanssani sinne mökille.

Voi miten söpöä ja ihanaa, mutta voihan sinne mökille kai mennä myöhemminkin ja eivätkö EM:t nyt olisi aika paljon tärkeämpi juttu?

Joo – ja ei.

Yhteinen aika on meille tajuttoman tärkeää, ja on tämä ollut raskas kevät, kun yhteinen aika on ollut niin kortilla. Mutta kyllä sitä nyt vielä yhden viikon mittaisen EM-reissun olisi kestänyt.

Mutta kun mukaan soppaan lisää sen, että niitä kisoja on tosiaan ollut Markulla nyt sen seitsemän viikkoa putkeen ja siinä rinnalla hän on kamppaillut koko ajan täysillä myös koulujuttujen kanssa, niin on siinä vähän stressiä syntynyt.

Kun minä siinä rinnalla olen käynyt omia henkisiä kriisejäni muun muassa liittyen siihen, mitä haluan elämässäni tehdä ja miten meidän olisi mahdollista rakentaa toimeentulomme omien vahvuuksiemme varaan ja elättää itsemme hyödyntämällä vahvuuksiamme, niin ei sekään tätä tilannetta helpottaisi.

Kaikki olisi niin paljon helpompaa, jos edes toinen meistä oikeasti tienaisi edes keskiverron verran. Mutta kun toisaalta taas haluamme olla rohkeita ja tehdä juuri sitä, mistä eniten tykkäämme ja missä meillä on eniten annettavaa, emmekä suostu luovuttamaan, niin minkäs teet.

Olemme tiemme valinneet.

Tämä EM-juttu jotenkin sinetöi kaiken.

EM-edustuspaikka on aina hieno juttu, mutta se ei olisi muuttanut mitään. Se tuskin olisi avannut Markulle yhtään uutta ovea tai tuonut yhtään uutta sponssia (valitettavaa ja uskomatonta, mutta totaalisen totta). Kisakokemuksenkaan kannalta se ei olisi ollut merkittävä reissu, koska hänellä sitä kokemusta jo on niin paljon. Hänen urheilu-unelmansakaan kannalta (arvokisafinaalipaikka) se tuskin olisi ollut tarpeellinen reissu, sillä tosiasia on, ettei hänellä vielä tänä vuonna olisi ollut asiaa EM-rengasfinaaliin.

Ja vaikka tuntuu hölmöltä iloita, että jee, nyt me voimme viettää tuon EM-viikon ennemmin kahdestaan mökillä, niin onko se sittenkään niin tyhmää? Se yksinkertaisesti todistaa, että jokin asia on meille isoja tavoitteitakin tärkeämpää: nimittäin yhdessä vietetty aika.

Lisäksi EM-joukkue valittiin todella asiallisin ja oikein perustein eli sen suhteen ei ole mitään valitettavaa, vaan juuri niin asia tuleekin hoitaa. Onnittelut siis kaikille EM-joukkueeseen päässeille!

Omalta osaltani jouduin niin ikään tässä keväällä päästämään irti – tai ainakin lykkäämään – yhtä haavettani. Olin unelmoinut, että pääsisin olympialaisiin valokuvaajaksi.

Tällä hetkellä minulla on virallinen akkreditointi Rion olympialaisiin. Mutta en ole menossa sinne.

Tämä johtuu tosin ennen kaikkea taloudellisista syistä. Joutuisin ottamaan ison riskin, jos lähtisin, ja pahimmassa tapauksessa saattaisin joutua tuhansia euroja tappiolle tuosta matkastani. Joutuisin siis MAKSAMAAN siitä, että pääsisin tekemään olympialaisiin töitä ja taas kerran paiskimaan hommia suomalaisen huippu-urheilun hyväksi.

Valitettavasti en ole siihen enää valmis etenkin kun epäilen, että johtaisiko se(kään) siihen, että työllistyisin alallani yhtään sen paremmin kuin tälläkään hetkellä ja tämänhetkisellä CV:lläni ja työkokemuksellani.

Säästän mieluummin ne rahat ja ajan siihen, että matkustelen yhdessä Markun kanssa ja vietän aikaa hänen kanssaan. Lisäksi sain olympialaisten kanssa päällekkäin myös jo jokusen huipun kuvauskeikan, kuten hääkuvauskeikan, joihin paljon mieluummin tartun. Niistä oikeasti on minulle hyötyä, niin taloudellisesti kuin työkokemuksenkin kannalta.

Lisäksi ne tekevät minut iloiseksi eivätkä lisää sitä arvottomuuden tunnetta, jota koen joka kerta, kun joudun antamaan osan intohimostani ja työpanostuksestani ilmaiseksi tai pilkkahintaan – puhumattakaan siitä, että vielä itse joutuisin siitä maksamaan.

Kuvan lähde täällä (Ylen toimittajan twiitti).

Iso kiitos kaikille, jotka ovat tänä keväänä rinnallamme kulkeneet tai joiden kanssa tiemme on jollain lailla ristennyt. Tsemiä itse kullekin koitoksiinne! Me jatkamme nyt edelleen oman elämämme pieniä kamppailuja, vaikkakin yhtä koettelemusta kevyempinä. Ja puhalletaan yhteen hiileen ja kannustetaan toinen toisiamme, sillä ilman sitä kaltaisemme pienet yrittäjähenkiset ja omalle touhulleen omistautuneet emme pysy pystyssä.

Ihanaa keskiviikkoa kaikille!