Miten kympin tytöstä tuli totaalinen lusmu?

Valmistuin yläasteelta jollain 9,5 keskiarvolla. Lukion päättätodistuksessa vastaava arvo taisi olla jotain yhdeksän pintaa. Kirjoitin kolme ällää.

Miten sitten kävikään?

Menin kympin oppilaan tavoin suoraan lukiosta yliopistoon. Huomasin aika nopeasti, etten ehkä ole ihan oikealla alalla. Painoin eteenpäin silti. Valmistuin jossain vaiheessa kandiksi ja aloitin yhtäaikaisesti opinnot myös toisessa korkeakoulussa. Minusta tulisi siis kahden korkeakoulututkinnon tyttö.

Kunnes kaikki kääntyi. Opiskeluni jäivät roikkumaan.

Kuluneen kevätkauden aikana en pistänyt enää tiukkuakaan ristiin niiden eteen ja kieltäydyin ajattelemastakin asiaa.

Miten näin pääsi käymään tunnolliselle kympin ja ällän tytölle?

Noh, elämä vei. Olen kasvanut ja oppinut, että elämässä on oikeasti tärkeämpiäkin asioita.

Ensinnäkin koulutus ja tutkintoni eivät tee minusta hyvää ihmistä. Ne eivät määritä arvoani ihmisenä, sillä se ei ole mitattavissa millään lukuarvoilla. Fiksu ja korkeasti koulutettu voi olla täysi mulkku, ja köyhä ja kouluttamaton maailman hyväsydämisin ja positiivisin ihminen.

Toki koulutus osaltaan vaikuttaa elämänkatsomukseeni, avarakatseisuuteeni ja esimerkiksi empatiakykyyni, mutta vuosien mittaan olen huomannut, että parempi opettaja on elämä itse.

Toiseksi edes korkeakoulututkinto – tai kaksi sellaista – ei nykypäivänä välttämättä takaa hyvää työpaikkaa tai ainakaan sitä työtä, jota minä haluan tehdä. Ja minähän haluan olla yksityisyrittäjä ja siten luoda itse työpaikan niin itselleni kuin miehelleni ja kenties tulevaisuudessa joillekin muillekin.

Näiden seikkojen takia minua on hieman alkanut ärsyttää se, miten paljon koulutusta ja kaiken maailman arvonimiä kuitenkin yhä edelleen arvostetaan – se, miten titteli-ihannoivassa yhteiskunnassa elämme. Arvonimet itsessään eivät nimittäin takaa arvoamme, vaan teot ja elämänasenne ovat mielestäni niitä niin paljon tärkeämpiä.

Ne isoimman arvonimen ja parhaat numerot saavat eivät siis ehkä olekaan niitä parhaita ihmisiä eivätkä koulutus ja arvonimet edes takaa työpaikkaa (puhumattakaan jollain lailla merkityksellisen työn tekemisestä) eivätkä ne välttämättä edistä pienyrittäjyyttä ja yrittäjähenkisyyttä tai sitä, että ihminen oikeasti pyrkisi tekemään jotain tämän yhteiskunnan ja maailman parantamiseksi, edes sitten ihan pieneltä osin.

Kaiken tämän myötä olen hiljalleen alkanut kapinoimaan. Kapinoimaan tuota kaikkea vastaan.

Kapinoin sitä vastaan, ettenkö voisi olla hyvä ihminen, vaikken kulkisikaan sitä täydellisen kympin tytön ennalta määrättyä polkua. Ettenkö voisi tehdä unelmieni työtä, vaikken olisi korkeakoulutettu. Ettenkö voisi menestyä ja olla onnellinen ja vaikuttaa maailmaan, vaikken toteuttaisi kaikkea juuri siten kuin ”kunnollliselta” täydelliseltä kympin kansalaiselta vaaditaan.

Olen nimittäin kasvanut ulos siitä perfektionistista ja suorittajatytöstä, joka joskus olin. Olen kasvanut ulos siitä ajatuksesta, että tekemällä tietyt asiat täydellisesti olisin jotenkin hyvä ihminen ja voisin vaikuttaa asioihin. Sillä oikeasti en paranna maailmaa käyttämällä energiaani siihen, että saan niitä kymppejä aiheista, jotka eivät minua edes kiinnosta, vaan voin käyttää aikani ja energiani johonkin niin paljon hyödyllisempäänkin ja sellaiseen, jolla koen oikeasti olevan merkitystä ja jonka koen vievän itseäni eteenpäin.

Ja sellaisia asioita omalla kohdallani ovat esimerkiksi kirjoittaminen, valokuvaus, hyvinvointi ja yrittäjyys – sekä muiden ihmisten inspiroiminen. Ja se onnistuu juurikin tekemällä sitä, mistä itse eniten nautin ja missä itselläni on potentiaalia loistaa parhaimmillani.

Minun silmissäni paras kansalainen onkin ehkä se, joka uskaltaa tehdä asiat rohkeasti hiukan eri tavalla – siis omalla tavallaan – kuin muut ja rakentaa itse omaa tulevaisuuttaan eikä orjallisesti mukautua kaikkiin valmiiksi asetettuihin muotteihin ja ihanteisiin, etenkin jos ne vieläpä eivät edes ole ihanteita, jotka määrittelevät meidän hyvyyttä ja siis todellista arvoa ihmisinä.

Lisäksi vaikka nuorena haaveilin, että tekisin ”aikuisena” jotain arvostettua ja merkityksellistä työtä, niin olen oppinut, että sellainen työ ei välttämättä tarkoita esimerkiksi lääkäriksi, tutkijaksi tai poliitikoksi ryhtymistä. Nykyään ajattelen, että jos voin tekemiselläni vaikuttaa vaikkapa ihan vain ruohonjuuritasolla vaikka pienenkin ihmisjoukon elämään jollain positiivisella tavalla, se on hieno saavutus.

Elämän pienimmätkin asiat ovat kuitenkin arjessamme merkityksellisiä ja ratkaisevat sen, millaisella mielellä kuljemme eteenpäin, miten ajattelemme ja olemmeko onnellisia.

Ylimielinen erikoislääkäri on pilannut päiväni ja hilpeä mielenterveyspotilas taas saanut minut hyvälle tuulelle. Ihmisiä me kaikki vain olemme ja yhtä arvokkaita, mutta se, kenet itse nykypäivänä valitsen ihailuni kohteeksi, ei riipu hänen koulutuksestaan, tittelistään tai asemastaan vaan jostain ihan muusta.

Onko kuitenkin kapinani loppujen lopuksi hyödytön? Kapinoinkin oikeasti ennen kaikkea vain itseäni vastaan ilman, että kukaan muu edes näkee tätä? Näkevätkö he vain epäonnistuneen lusmuilijan, joka ei ole vieläkään saanut opiskelujaan vietyä loppuun ja joka ei edes ole missään ”kunnollisissa” töissä?

Minulla on kaksi vaihtoehtoa: jättää nyt oikeasti opinnot kesken viime metreillä ja osoittaa, että ilman niitäkin voin silti menestyä yrittäjänä ja kasvaa sellaiseksi ihmiseksi, joka haluaisin olla – siis hyväsydämiseksi, empaattiseksi ja positiiviseksi. Tai viedä opintoni loppuun, jolloin samalla vähän niin kuin lyön tyhjäksi tämän kapinointini, sillä silloin antaudun ikään kuin sille, että ”kyllähän ne korkeakoulututkinnot kuitenkin ovat tärkeitä”.

Noh, ovat ja eivät. Ilman niitäkin voi olla hyvä ihminen ja menestyä ja olla onnellinen, ja minusta olisi hienoa päästä osoittamaan se. Mutta se päätös olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten ennen kuin uhrasin niin paljon aikaa opiskeluihini. Nyt, kun olen gradua vaille valmis maisteri ja opparia + sälää vaille valmis medianomi, olisi idioottia jättää ne saattamatta loppuun. Heittäisin hukkaan niin paljon työtä ja vaivaa.

Eli teen sen. Lupaan valmistua. Mutten, koska se tekisi minusta jotenkin paremman ihmisen tai koska sitä minulta vaaditaan tai odotetaan, vaan itseni tähden.

Voinpahan sitten sanoa, että minulla on kaksi korkeakoulututkintoa, mutta että ne eivät vielä takaa onneani ja menestystäni.

Ne rakennan itse elämällä, toteuttamalla itseäni ja tekemällä rohkeasti juuri sitä, mistä eniten tykkään. Jos en olisi sitä tähän mennessä tehnyt, niin saattaisin nyt olla kahdesta koulusta valmistunut ja istua kiltisti jossain ”arvostetussa” työpaikassa, josta en tykkää, joka saa itseni kokemaan oloni ahdistuneeksi ja missä en pääsisi toteuttamaan itseäni, minkä myötä en myöskään tekisi töitä yrittäjyyden eteen tai olisi luomassa jotain uutta.

Sillä siihen se kympin tytön tarina olisi johtanut, jos olisin kiltisti jatkanut käsikirjoituksen mukaan.

Ehkä kapinani siis sittenkin on onnistunut.

Ps. Tiesitkö, että järjestämme liikuntakursseja, kuten rengasvoima- ja kehonpainoharjoittelukursseja – kurkkaa lisätietoa ja ilmoittaudu mukaan täällä. Tarjoamme myös kursseja ryhmille ja yrityksille (tiedustelut: milla(at)voimavahtila.fi)

Voimaputiikistamme voit ostaa mm. puisia suomalaisia voimistelurenkaita sekä Dream Ringsejä. Treenivinkkisivultamme taas voit poimia vinkkejä ja inspiraatiota liikkumiseen!

t. Milla & Markku

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

*

*