Tuossa yhtenä päivänä alkuviikosta olin repiä hiukset päästäni.
Se oli taas yksi niistä itku-raivari-hepuleista, joita joskus saan ihan mitättömistä syistä ja jotka ovat todiste siitä, miten hyvin asiat itse asiassa elämässä ovatkaan (kun kerran täytyy lähteä kehittämään kriisejä ihan vähäpätöisistä asioista).
Silloin kriisin aiheena oli, että oli vierähtänyt yli viikko edellisestä leuanvetotreenistäni.
”Eiii, iiik, apua – NYT MÄ HUONONEN! Voimat katoaa! Kaikki kehitys valuu hukkaan!!!”
Tällaista paruin mielessäni viime maanantaina ja purin hepulini – kehenkäs muuhun kuin siihen elämässäni läheisimpään ihmiseen – Markkuun.
Olin kärsinyt ensin tulehtuneesta viisaudenhampaasta, jonka tulehdus levisi sitten kurkkuunkin. Siinä kun vastustuskyky oli samalla normaalia huonompi, pääsi flunssakin iskemään, ja tätä oli nyt siis jatkunut jo 1,5 viikkoa.
En ollut missään vaiheessa kunnolla kipeä, mutta juuri sillä lailla ärsyttävästi kuitenkin jollain lailla puolikuntoinen: ensin kurkku oli tulehtunut/kipeä, sitten oli muuten vaan paha olo, seuraavaksi päässä olikin sitten räkää, välillä vähän yskitti ja ylipäätänsä olo ei ollut normaali. Sen tiesi, että kunnolla liikkumaan lähteminen olisi ollut tyhmä idea.
”Mutta kun tekee mieli, lihakset huutavat halusta päästä hommiin ja mieli kiljuu, että oma kehitys kärsii ja tehty työ valuu hukkaan, kun vaan istua nökötän paikoillani tai korkeintaan kävelen! Aivotkin homehtuvat, jos ei ulkoile tarpeeksi!”
Kuulostavatko tutuilta ajatuksilta?
Markku yritti vakuuttaa, että hänellä on aina kahden viikon tauon jälkeen sellainen olo, että voimisteluliikkeet kulkevat niin hyvin ja voimaa on niin paljon, ettei tekeminen meinaa edes pysyä hallussa.
”Mutta sähän et olekaan mikää normaali ihminen!”
Noh, yritin sitten kuitenkin rauhoittua ja googlailinkin vähän. Luin mm. PT Timo Haikaraisen blogia, mistä löysin seuraavan kappaleen:
”Täydellinen lepo: Flunssa tai lomamatka katkaisi harjoittelun viikoksi ja salille palattua rauta tuntui höyhenen kevyeltä. Kuulostaako tutulta? Totaalilepo on monesti tarpeen rankan ja monotonisen harjoittelun jälkeen, eikä se ole eräänlaisena ylimenokautena kenellekään pahitteeksi muutamia kertoja vuodessa. Harjoittelemattomuus alkaa kuitenkin näkyä voimatasoissa melko nopeasti. 2-3 viikkoa on raja, jonka jälkeen totaalinen lepo harjoittelusta alkaa lähes vuorenvarmasti syödä suorituskykyä voimalajeissa. Kuukauden totaalilevon on havaittu tiputtavat maksimivoimatasoja noin 10% ja nopeusvoimaa se saattaa tiputtaa jopa nopeammin. Harjoittelemattomuus laskee lihasten aktivointikykyä ja pidemmän päälle se vaikuttaa myös lihassolujen kokoon.” (lähde)
Huokaus – on siis oikeasti ihan ok levätä 1-2 viikkoa, eikä sen tosiaan pitäisi vielä heikentää maksimivoimatasoja.
Monelle lepääminen taitaa silti olla aika vaikeaa. Vai kuinka moni meistä treenaamiseen innostuneista oikeasti pitää välillä viikon tai kahden totaalitauon?
Niinpä.
Aloitin leuanveto- ja voimaharrastukseni vajaat pari vuotta sitten huhtikuussa 2014. Treenasin ensin yli 1,5 vuotta minulle laaditun treeniohjelman mukaisesti. Muistaakseni pari kertaa siihen oli jätetty jokusen viikon ”aukko”, jotka valmentajani nimesivät ylimenokausiksi. Isoin ”aukko” oli vuoden 2015 alussa, kun treeniohjelmassani oli neljän viikon mittainen tauko/ylimenokausi.
Mutta pidinkö noiden minulle määrättyjen ylimenokausien aikana totaalilepoa treenaamisesta? No en tosiaankaan, vaan nautin siitä vapaudesta, kun sain treenata omatoimisesti ja juuri niin kuin huvittaa. Treenasin kyllä rennommin kuin tavallisesti, mutta tässä vajaan parin vuoden aikana ei ole tainnut olla yhtäkään kokonaista viikkoa, jolloin en olisi tehnyt edes yhtä kunnon leuanvetotreeniä. Poikkeuksena ovat toki kisaviikot, joiden ”treeni” on jäänyt yhteen herkistely- ja yhteen maksimisuoritukseen, nimittäin itse siihen kilpailuvetoon.
Koko kahteen vuoteen en ole myöskään ollut niin pahasti kipeänä, että olisin sen takia joutunut lepäämään viikkoakaan yhteen putkeen.
Tämä oli siis ensimmäinen kerta, kun olen ollut yli viikon ihan totaalisesti vetämättä leukoja. Tai no okei, viime sunnuntaina tein kolme leukaa renkailla, kun vähän testailin, millainen fiilis minulla oli. Oma olo kuitenkin paheni heti, joten jätin homman sikseen.
Yritin toki kääntää turhautumisen voimavaraksi ja nauttia siitä, että kerrankin oli enemmän aikaa esimerkiksi tehdä juttuja koneella ja touhuilla kotona. Mutta totuus on, että silti aika ei tunnu riittävän kuin murto-osaan siitä kaikesta, mitä haluaisi ehtiä tehdä, ja tämän havaitseminen lisäsi vaan välillä vettä siihen pahan mielen myllyyn, josta yritin päästä eroon. Että oma pää osaakin olla välillä maailman ärsyttävin kumppani!
Noh, kittasin sitten alkuviikon voimajuomaani ja kökötin koneella sekä ulkoilin rauhallisesti Simban & Pumban kanssa. Keskiviikkona oli sitten edessä työkeikka, joten ei auttanut kuin olla kunnossa. Ja vaikka nenä oli yhä vielä vähän nuhainen, niin keskiviikkona kuitenkin vähän niin kuin löysin taas itseni ja bing – tunsin itseni terveeksi!
Illalla loikin intoa säteillen kuntosalille ja aikomukseni oli tehdä ”kevyt” treeni. Noh, tietäähän sen, miten kävi: kyykkäsin etureidet ihan jumiin, pakara kiristää vielä nyt perjantainakin ja sain selänkin taas kipeäksi perus leuanvetotreenistäni. Mutta toihan se myös mielenrauhan, kun pääsi toteamaan, että sairastelunkin päälle sain rutistettua 19 leuan toistomaksimin, hieman epämääräisellä tekniikalla tosin.
Tänään perjantaina otin renkaat mukaan ja menin vähän ulos jumppailemaan sekä kuvaamaan treenivideota. Siitä sessiosta on luvassa oma postauksensa myöhemmin :)
Nyt viikonlopun aion vielä ottaa iisisti ja palautua tuosta keskiviikon ”kevyestä” paluustani treenien pariin. Olemme parhaillaan matkalla mökille, minne eristäydymme nauttimaan tämän kevään mahdollisesti ainoasta (tai huhtikuussa on ehkä tonenkin) yhteisestä täysin vapaasta viikonlopusta. Nukumme, saunomme, katsomme leffoja, suunnittelemme Voima-Vahtilan kuvioita, vedämme herkkuja naamaan ja nautimme takkatulesta sekä omasta rauhastamme siellä metsän keskellä. Jos huvittaa, niin vedämme yhtenä päivänä pienen rengasjumpan.
Ensi maanantaina on sitten aika aloittaa vähän niinkuin nollattuna uusi kova treeniviikko. Ja lisäksi aion mennä vaikka joka päivä juoksulenkille, jos siltä tuntuu ja ainakin yhtenä päivänä vetämään kunnon porrasjuoksutreenin!
Vaikka puolikuntoisena oleminen onkin raivostuttavaa, niin ajoittaisessa pikku sairastelussa on myös plussansa: juurikin tämä, miten ihanaa on sitten taas päästä palaamaan liikunnan ja treenien pariin! Se on todellakin sen arvoista.
Muutenkin kyllä sen huomaa, että joskus niin kroppa kuin mielikin vain ovat kunnon nollausta vailla. Itse huomasin jo leuanveto- ja voimailuharrastuksen aloittaessani, ettei parin päivän lepo noin ylipäätänsäkään riitä siihen, että kroppani pääsisi palautumaan kokonaan. Kehon sopiva ylikuormittaminen on toki tarpeen, jotta kehittyisi, mutta välillä on myös muistettava levätä oikein kunnolla. Itse pidän joka 3. ta 4. viikko aina kevyemmän treeniviikon, jolloin teen vain pari treeniä, mutta totuus on, että sekään ei riitä loputtomiin ja viikkojen vierähtäessä kuukausiksi. Välillä kannattaisi painaa stop-nappia ihan oma-aloitteisesti tai jossain vaiheessa kyllä joku pöpö tai vaiva tulee ja painaa sitä puolestasi.
Pysähtyminen tekee välillä myös hyvää juurikin siksi, että silloin pääsee eroon niistä pään sisällä supisevista peikoista, jotka kuiskivat, että ”huononen”, jos en treenaa tarpeeksi.
Ei siinä mihinkään huonone vielä parissa viikossakaan! On uskallettava levätä, eikä antaa oman pään sisäisten peikkojen ajaa itseä umpikujaan.
Tämä olkoot minun tämän kevättalven isompi nollaus. Kunhan tästä taas pääsen kunnolla vauhtiin, niin aion paukuttaa uuden lisäpainoleuanvetoennätyksen! Niin ja tehdä uudestaan sen muscle upin, tällä kertaa aiempaa tyylipuhtaammin!
Palauttavaa viikonloppua kaikille :)
Ps. Lue myös edellinen pohdiskeleva juttuni: Karismalla saa ihmiset laittamaan suuhunsa mitä vain