Ystävyys, joka on kuin hengittäminen

Koko ikäni mulla on ollut yksi kaveri, joka on aina ollut ja pysynyt.

Emme koskaan olleet samassa koulussa tai nähneet päivittäin. Joskus oli kuukausienkin tauko, jolloin emme tavanneet.

Joskus olisiko ollut lukioaikaan muistan, että emme edes puhuneet tyyliin vuoteen. Jostain suutuimme toisellemme, eikä kumpikaan tainnut loppujen lopuksi muistaa, mistä syystä.

Välillä hän asui puoli vuotta Kiinassa, myöhemmin oli vaihdossa Huippuvuorilla.

Silti aina – silloin mykkäkoulujaksonkin aikaan – en ollut yhtään huolestunut tai murehtinut. Vanhempiemme kautta kuulin kyllä, että hänellä oli kaikki hyvin. Ja tiesin, että ei se ystävyys kuitenkaan mihinkään katoa. Ei, vaikkei sitä ”hoitaisi” ja ei, vaikka toinen olisi kuinka vihainen. Se on jotain, mikä nyt vaan on ja pysyy. Jotain yhtä luonnollista kuin hengittäminen – sen eteen ei tarvitse varsinaisesti rehkiä tai stressata.

Se ystävyys on toki myös vuosien varrella myös saanut ne tunteet kiehumaan ja hengityksen välillä vinkumaan kiukusta. Mutta juuri se on opettanut, että asiat, jotka saavat tunteet pintaan, ovat tärkeitä.

Ihmiset, jotka saavat tunteet pintaan, ovat tärkeitä.

Pitkään aikaan en kuitenkaan tainnut ymmärtää, miten arvokasta sellainen ystävyys on. Se kuuluu saletisti yksiin maailman arvokkaimmista asioista.

Viime vuosina kun sen on tajunnut, niin toisaalta on ollut entistäkin vaikeampaa antaa sille jotain mitattavissa olevaa arvoa. Kuten vaikkapa antaa lahja tälla ystävälle.

Onko mitään lahjaa, joka edes jollain tavoin kuvastaisi sitä ystävyyttä?

No ei oikein.

Lähin mitä keksin, ovat yhteiset muistot. Ja se jonkinlainen päätön selittämätön hulluus, joka tälle ystävyydelle on ominaista ja joka tuntuu pitävän sitä elossa meistä itsestämme riippumatta.

Lapsuudestamme yksi parhaiten mieleeni painuneita yhteisiä muistojamme on eräs kreisi loru. Tuo ystäväni opetti sen minulle, enkä ole koskaan kuullut sitä keneltäkään muulta. Vuosikaudet olen miettinyt, mistä hatusta hän on sen päättömän lorun oikein keksinyt.

Kunnes tänään googletin sitä lorua ja sain selville, että ovat muutkin lapset jotain sen kaltaista jossain muodossa joskus hoilanneet. Eivät ehkä kuitenkaan ihan samassa muodossa kuin me, ja joka tapauksessa tämä on ”meidän loru”.

Ja täytyy sanoa, että kuluneiden parin kuukauden aikana, kun olen valmistanut ystävälleni joululahjaa ja hoilannut tätä päätöntä lorua, niin ai että se on tehnyt hyvää! Paras paluu lapsuuteen ikinä!

Lisäksi kun aaton aattona kaivoin arkistostani vanhoja kotivideoita, niin selvisi myös kaksi muuta suurta asiaa elämästäni:

Markku tajusi vihdoin, kaikkien näiden kymmenen vuoden jälkeen, olevansa naimisissa sekopään kanssa (vähän hidas sytytys, eh?).

Nyt ymmärrän, miksi äiti ja isä -parkani eli mammani ja pappani ovat sellaisia kuin ovat.

Tässä selite tähän kaikkeen:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

*

*