• Borneon reissumme pala palalta

    Siitä on kohta kuukausi, kun palasimme Borneon seikkailultamme. Sen kunniaksi (ja ennen kuin uusi reissu jo pukkaa päälle, apua!) ajattelin tehdä pienen katsauksen, miltä tuo edellinen matkamme näytti. Tämä olkoot sellainen pintapuolinen yleiskuvaus matkastamme, ja tarkempia matkastooreja on luvassa vielä ehkä myöhemmin.

    Ensiksi Borneohan on siis se suuri saari keskellä Kaakkois-Aasian saaristoa. Jostain luin, että se on maailman kolmanneksi suurin saari. Isompi osa Borneosta kuuluu Indonesialle, pohjoinen kolmannes taas Malesialle. Me vierailimme tuolla Malesian puolella ja tarkemmin vielä Sabahin osavaltiossa.

    Sabahista löytyy niin koskemattomia sademetsiä kuin vielä melko hyvin säilyneitä koralliriuttoja. Siellä voi niin sukeltaa merikilpikonnien ja haiden kanssa, mennä viidakkosafarille bongaamaan orankeja, nenäapinoita, norsuja ja krokotiilejä tai kiivetä Mount Kinabalu -vuorelle.

    Me lensimme Hesasta Düsseldorfin ja Hong Kongin kautta Kota Kinabaluun, joka on Sabahin osavaltion pääkaupunki. Vietimme siellä yhden yön ennen kuin jatkoimme matkaamme seuraavana aamuna maan sisäisellä lennolla itään Sandakan-nimiseen kaupunkiin. Siellä meitä odotti kentällä kyyti, joka vei meidät Kinabatangan-joen varteen viidakkomajoitukseemme, Kinabatangan Jungle Campiin, missä vietimme kolme yötä.

    Meillä sattui aikamoinen munkki, sillä olimme kyseisen paikan AINOAT vieraat. Tai itse asiassa tämä oli (taas kerran) ihan harkittu juttu, sillä me yritämme mahdollisuuksien mukaan matkustella eri kohteisiin sesonkien ulkopuolella. Ja kuten arvata saattaa, tuolla Sabahissa ei siis ollut silloin marras-joulukuussa turistisesonkia.

    Kinabatanganilla teimme kolmena päivänä venesafareita joelle: kaksi aamusafaria, kaksi iltapäiväsafaria sekä yhden yösafarin pimeän tullen. Lisäksi olimme viidakkokävelyllä niin päiväs- kuin yöaikaan.

    Olimme varautuneet siihen, ettemme näkisi kauheasti eläimiä, sillä oletin, että tiheässä viidakossa niitä olisi vaikea bongata ja olin lukenut, ettei kannata olla liian suuria odotuksia eläinten suhteen. Mutta kiitos hyvän onnemme, näimme liki kaiken mahdollisen siistin, mitä siellä vaan voi bongata! Ainoastaan norsut pysyivät piilossa, vaikka innokkaan oppaamme pyynnöstä yritimme etsiä niitä jopa dronemme avulla (joo, mahdoton tehtävä, ha ha :D ).

    Hienoin kokemus oli, kun viidakkokävelyllä kohtasimme nuoren urosorangin. Seurasimme sitä yli tunnin, eikä herra oranki ollut siitä ihan yhtä innoissaan kuin me, vaan yritti hätyytellä meitä tiehensä tiputtelemalla oksia niskaamme. Suurimmat niistä olivat parimetrisiä ja noin 10 cm halkaisijaltaan eli siinä sai olla tarkkana, ettei seissyt suoraan orangin alla. Mutta ei tää heppu kai kuitenkaan niin kauhean tosissaan meistä halunnut eroon, kunhan vain machoili, koska emmehän me olisi pysyneet maan pinnalla sen vauhdissa mukana, jos se olisi tosissaan svengaillut meitä karkuun siellä puiden latvuksissa.

    Myös parimetristen krokotiilien näkeminen oli aika kokemus, kuten myös erilaisten liskojen, käärmeiden, lintujen ja apinoiden kohtaaminen. Loppujen lopuksi monet pikkuapinat olivat ehkä kuitenkin meidän lemppareita (jännä juttu, miksiköhän…)

    Kinabatanganilta suuntasimme kolmen yön jälkeen taksilla kohti Lahad Datu -pikkukaupunkia. Siellä me hyppäsimme minibussiin, jonka suuntana oli Danum Valleyn sademetsä sekä Danum Valley Research Center. Siinä missä Kinabatangan-joen varrella oli jäljellä vain kapeita kaistaleita sademetsää palmuöljypuuviljelmien ympäröimänä, niin Danum Valleyssä kasvaa koskematonta miljoonia vuosia vanhaa sademetsää. Netistä löytyy tästä metsästä aika vähän tietoa, mutta valokuvasin liki kaiken tutkimusasemalta löytyvän infon, joten aion myöhemmin niiden perusteella tehdä kattavamman postauksen tuosta Danumista. Mutta noin yksinkertaisesti sanottuna Danum Valleyn sademetsä on ihan OIKEAA sademetsää, siis sellaista kuin millaiseksi sitä villin sademetsän kuvittelisi.

    Matkustaminen tuonne Danum Valleyhin ei myöskään ollut ihan yksinkertaista. Siellä on ainoastaan kaksi majoitusvaihtoehtoa. Toinen on luksus lodge, missä huone maksaa 800 euroa per yö eli ei ”ihan” meidän budjettiamme. Toinen mahdollinen majoituspaikka on tuo Danum Valley Field Center, mutta koska kyseessä on tutkimusasema, heitä ei turistien palveleminen kauheasti kiinnosta. Netistä löysin jonkun verran tarinoita siitä, miten asemaan on mahdoton saada yhteyttä, ja jos taas paikan päällä Sabahissa yrittää järjestää matkaa sinne Danumiin, se ei välttämättä onnistu.

    En saanut koskaan yhteyttä tutkimusaseman väkeen, vaikka yritin montaa reittiä. Lopulta löysin matkatoimiston, joka vie turisteja sinne, ja saimme varmistettua kolmen yön reissun sinne. Ja huikea reissu se olikin!

    Danumissa olimme viidakkokävelyillä sekä autosafareilla. Meidän lisäksemme siellä oli aina myös muutama muu turisti, mutta koska kyseessä oli aika eksoottinen paikka ja koska sinne hankkiutuminen on niin hankalaa, niin siellä todellakin oli vain sellaisia tyyppejä, jotka tosissaan olivat halunneet nähdä vaivaa sinne päästäkseen. Eli aika luonnonläheistä ja seikkailuhenkistä porukkaa.

    Näimme siellä kuusi orankia, gibboniperheen, paljon pikkuapinoita sekä monia pienempiä otuksia. Eläinten rinnalla yhtä upeita olivat kuitenkin maisemat ja itse metsä – ne vanhat upeat liaanien ja muiden epifyyttien peittämät puut, jotka kohosivat parhaimmillaan liki sadan metrin korkeuteen.

    Ainoa ikävä asia Danumissa olivat iilimadot, joita oli etenkin sateella tosi paljon, mutta näin jälkikäteen nekin vain naurattavat ja vähän kuin kruunaavat muuten niin täydellisen kokemuksen (ai että jos olisin siellä tiennyt, että ajattelen jälkikäteen näin :D ).

    Danumista matkamme jatkui Semporna-rantakaupunkiin, missä yövyimme taasen kolme yötä. Näin matkamme vaihtui viidakkoseikkailusta snorklausseikkailuun.

    Teimme Sempornasta kaksi päiväretkeä lähisaarille. Ne olivat todellisia paratiisisaaria upeine maisemineen, hiekkarantoineen, kirkkaine vesineen ja mielettömine koralliriuttoineen. Ainoa miinus olivat kiinalaiset turistit, joita suurin osa turisteista siellä oli (ei millään pahalla, mutta me emme vaan ole samalla aaltopituudella heidän kanssaan).

    Ensimmäisenä päivänä vierailimme Bohey Dulan, Mantabuan ja Sibuan -saarilla. Näistä ensimmäisellä vaelsimme korkean saaren huipulle 600 metriin ja kahdella jälkimmäisellä snorklasimme. Toisena päivänä kävimme saarilla Mataking, Timba Timba ja Pom Pom. Näistä kaksi jälkimmäistä olivat lemppareitamme!

    Ihka ensimmäisellä snorklauksellamme emme nähneet merikilpikonnia, ja olin ihan maani myynyt, sillä olin kuullut, että tuolla päin näkee liki joka snorklauksella niitä. Mutta turhaan murehdin, sillä lopulta näimme niitä jokaikisellä snorklauksellamme paitsi tuolla ihan ensimmäisellä sekä aivan viimeisellä. Ja me snorklasimme reissumme aikana yhteensä 15 kertaa, ja näimme siis 13:lla niistä keskimäärin 1-5 merkikilpikonnaa per kerta eli siitä voi laskea, että näimme niitä aika paljon.

    Olin ihan haljeta onnesta, kun näimme tokalla snorklauksella sen elämämme ensimmäisen merikilpparin. Markku ei huomannut sitä, ja yritin hysteerisesti huitoa ja osoittaa sitä, mutta Markku ei vaan tajunnut. Yritin huutaakin, mutta snorkkeli suussa ja naama veden alla se on aika vaikeaa :D Lopulta Markkukin hiffasi sen, ja siitä alkoi liki viikon mittainen ”merikilpparijahtimme”, toisin sanoen halusimme kaveerata jokaisen näkemämme kilpparin kanssa. Niiden rinnalla uiminen vaan oli jotain sanoinkuvaamattoman siistiä!

    Merikilpikonnat olivat kaikki todella yksilöllisiä sen suhteen, miten ”ujoja” ne olivat. Toiset päästivät ihan chillisti meidät uimaan viereensä, toiset polskuttelivat saman tien karkuun, kun niitä lähestyi. Oli myös hauskaa ottaa niiden kanssa selfieitä, mikä ei tosin ollut ihan helppoa, vaan vaati pientä harjoittelua (etenkin kun me emme noin muutenkaan juuri ota selfieitä), mutta toiseksi viimeisenä snorklauspäivänä aloimme olla jo aika pro siinä (tai no Markku, joka käytti GoProtamme, alkoi olla).

    Sempornan päiväretkien jälkeen muutimme kolmeksi yöksi Mabul-nimiselle saarelle, missä niin ikään snorklailimme niin Mabulilla kuin viereisellä Kapalai-korallisaarella. Lisäksi viimeisenä saaripäivänä pääsimme päiväretkelle kuuluisalle Sipadan-saarelle, joka on tituleerattu maailman parhaiden sukelluskohteiden joukkoon.

    Sipadanille pääsy ei ollut snorklaajille kovin helppoa, ja näin jälkikäteen ymmärrän, miksi. Kaikki muut snorklaajat olivat pääasiassa uimataidottomia kiinalaisia, joten paikallisten turismiyrittäjien suhtautuminen snorklaajiin on sen mukainen. Oli työn takana löytää taho, joka suostui meidätkin sinne viemään. Paikan päällä oli hauska huomata paikallisten retkenjärjestäjien hämmästys aina kun uudet opastuttavuudet tajusivat, että nuo kalpeat eurooppalaiset ovat kuin kalat vedessä.

    Aika nopeasti oppaat aina jättivät meidät oman onnemme nojaan, ja siellä me monesti lilluimme ja (vapaa)sukeltelimme Markun kanssa keskellä merta ja koralliriuttoja, kunnes veneemme taas palasi hakemaan meidät, poimittuaan ensin avuttomat snorklaajat (jotka uivat pelastusliivit päällä ja pelastusrenkaasta + oppaan kädestä kiinni pitäen) sekä sukeltajat kyytiinsä. Me tosiaan polskutimme vedessä usein pidempään kuin sukeltajatkin.

    Itse asiassa vielä tämäkään reissu ei saanut minua ihan kauheasti janoamaan sukeltamisen perään, sillä snorklaaminen on kyllä niin siistiä, kun oppii tasaamaan painetta ja pidättämään hengitystä niin, että pystyy helposti sukeltelemaan sinne jonnekin viiteen metriin. Matalahkoilla vesillä se riittää oikein hyvin. Lisäksi snorklatessa sitä oikeasti tuntee itsensä ihan mereneläväksi ja voi kisailla kalojen ja niiden merikilppareiden kanssa.

    Mabulilta palasimme vielä yhdeksi yöksi Sempornaan ennen kuin oli aika suunnata kansalliselle lentokentälle ja Kota Kinabaluun, missä vietimme viimeisen Borneon yömme. Paluumatkalla meillä oli 9,5 tunnin vaihto Hong Kongissa, joten pääsimme samalla reissulla tutustumaan vähän suurkaupunginkin meininkiin. Täytyy kuitenkin sanoa, että muinaisen viidakon jälkeen tuo kaupunkiviidakko tuntui kyllä aika laimealta…

    Tämä Borneon reissumme pääsee varmaankin toiselle sijalle Top-reissulistallamme. Tansanian safaria se ei ihan voita, mutta ihan mieletön matka se kuitenkin oli. Meille kyseessä oli varsinainen paratiisi, mutta jollekulle toiselle kokemus olisi voinut toki olla erilainen. Sabah on nimittäin toki ristiriitaisuuksia täynnä.

    Paratiisimaisen luonnon rinnalla siellä on likaisia hökkelikyliä, herkullisen illallisen voi joutua nauttimaan rottien seurassa ja silmän kantamattomiin levittäytyvät öljypalmuplantaasit ovat surullinen muistutus siitä, miten paljon upeaa sademetsää siellä on vuosien saatossa pistetty matalaksi. Toisaalta on kuitenkin tosi hienoa, että niinkin paljon upeaa luontoa on vielä säilynyt, ja Sabahista löytyy edelleen koskematonta sademetsää ja upeita koralliriuttoja. Lisäksi oli omalla tavallaan ainutlaatuista, ettei turismi ole kasvanut siellä miksikään yltiösuureksi bisnekseksi, vaan sitä pääsi näkemään läheltä, miten paikalliset siellä oikeasti elävät. Reissu oli siis todellinen sekoitus aitoa seikkailua, mutta tietenkin esimerkiksi sademetsien kohtalo, likaisuus ja köyhyys surettivat.

    Turistina toivon, että pystyimme omalla tekemisellämme auttamaan enemmän kuin aiheuttamaan pahaa. Jotta jäljellä olevat sademetsät säilyisivät, paikallisten täytyy saada niistä rahaa, eikä nähdä ainoastaan palmuöljypuita rahan arvoisina. Saamamme käsityksen mukaan Malesian hallinto ei kuitenkaan kauheasti satsaa siihen, että turismia saataisiin parannettua tai ylipäätään ihmisten elintasoa nostettua, vaan touhussa haiskahti aikamoinen korruptio ja valtaapitävien ahneus.

    Mutta ongelmista ja köyhyydestä huolimatta Malesian luonto on sellainen rikkaus, että toivottavasti paikallisetkin vielä heräävät siihen laajemmassa mittakaavassa! Ja lähtökohdista huolimatta turismi oli kyllä hoidettu siellä tosi hyvin. Sademetsään päästäkseen pitää olla luvat, samoin saarille on vain tietty määrä lupia per päivä. Etenkin kallisarvoinen Sipadan on tarkoin varjeltu ja sinne on lupia todella vähän per päivä.

    Lopuksi mainittakoon vielä, että länsimaisia ei Sabahissa ollut tungokseen asti, paljolti kiitos siellä viime vuosikymmeninä ja ihan viime vuosinakin sattuneiden kidnappausten. Filippiinien levottomilta saarilta on tullut kaappareita nappaamaan myös turisteja sieltä Sempornan läheisiltä saarilta, mikä toki kauhistuttaa ihmisiä, vaikka kidnappausten määrät ovat aika pieniä. Nyt lähes jokaisella pienelläkin saarella oli armeijan miehitys. Siellä me hihhuloimme paratiisisaarilla ja kurkkusalaattimiehet hengailivat biitseillä kanssamme aseet kourassa. Missään vaiheessa reissua ei ollut lainkaan turvaton olo, ja ainoat epäilyttävämmät tyypit joihin törmäsimme, olivat itse asiass Sempornan paikalliset lapset, joita sai vähän pitää silmällä, kun he pörräilivät ympärillä kerjäämässä ja selkeästi kyttäilemässä myös vähän muutakin…

    Huippua oli myös se, että Borneolla sai lennättää dronea, ja reissumme dronekokemuksista voitkin lukea lisää täältä: Dronella uusiin ulottuvuuksiin & arvioitavana DJI Mavic Pro

    Tässä oli pieni kurkkaus Borneon reissuumme – olipas hauska käydä se näin kokonaisuudessan läpi. Ajattelin vielä perehtyä paremmin ainakin Danum Valleyn sademetsän saloihin ja kirjoittaa siitä vielä tarkemman postauksen. Tajuton määrä matkakuvia odottaa myös vielä editointia, kuten myös dronevideot sekä kaikki vedenalaisvideot sekä iso läjä snorklauskuvia!

    Lauantaina suuntaamme jo uudelle seikkailulle, tällä kertaa mm. telttailemaan aavikolle… Erityisesti odotan sitä, kun pääsen näkemään Markun kamelin selässä, hihhih :)

    Ihanaa viikkoa & tulevia seikkailuita itse kullekin <3

    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

    *

    *

    Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>