Meidän omituiseen laumaamme on kuulunut 14 vuoden ajan myös yksi päällepäin huomaamaton otus… Leopardigekko Haplo oli Markulla jo ennen kuin kohtasimme lukion vanhojentanssikurssilla, ja on ollut siten siis mukanamme koko yhdessäolomme ajan.

Haplo ei toki reissannut mukanamme muiden lemmikkien tavoin, vaan eleli aina terraariossaan omaa hyvin itsenäistä elämäänsä ja ”vartioi” kotiamme silloinkin, kun emme itse olleet kotosalla. Tosin yhtenä kesänä se reissasi mukanamme Kuusamoon mökille, kun emme uskaltaneet jättää sitä yksin – neidillä kun oli talvipaasto venähtänyt puolen vuoden syömättömyydeksi… Syömishäiriöitä lukuun ottamatta neidistä ei ollut koskaan mitään harmia tai huolta.

Joku voisi kysyä, että mitä iloakaan tuollaisesta gekosta on. Välillä Haploa ei nähnyt moneen päivään tai viikkoonkaan, kun se lymyili jossain piilossaan. Se ei samalla tavoin mielistellyt tai reagoinut meihin kuin koirat ja kanit. Se ei osoittanut iloa nähdessään meitä.

Mutta se oli silti tosi tärkeä. Kun se yhtenä päivänä nukkui pois sitä tajusi, miten tärkeä todellakin. Vaikka se vaan oli ja ”säästi energiaa”, kuten meillä oli tapana sanoa.

Haplo tuijotti aina syvälle silmiin, kun sitä meni katsomaan. Neiti osasi kerjätä ruokaa. Se heilutti joskus häntäänsä ennen kuin ”hyökkäsi” kupissaan olevan jauhomadon kimppuun – ja välillä se ei osunut saaliiseensa, vaikka mato ei olisi hievahtanutkaan (toisin sanoen Haplo ei ois selvinnyt minuuttiakaan vapaana luonnossa – ai niin paitsi että se pärjäs vaikka puol vuotta syömättä :D ).

Haplo opetti myös paljon. Kuten sen, että jostain voi välittää ja saada iloa ihan vain koska se on olemassa ja siitä huolehtii. Ja että elämässä kannattaa ottaa rennosti, eikä turhia hötkyillä.

Tässä on Haplo vähän ennen poislähtöään:

Kukaan ei korvaa Haploa tai ole samanlainen kuin Haplo. Mutta tiesimme heti alkuunsa, ettemme kestäisi kauaa katsella tyhjäksi jäänyttä terraariota. Tai pystyisi sitä poiskaan korjaamaan.

Siispä vähän aikaa sitten meille muutti Hilla: