• Matkusteluko pahuutta?

    Matkustelu aiheuttaa päästöjä ja sillä on monia negatiivisia vaikutuksia.

    Kyllä.

    Toisaalta sillä on myös paljon positiivisia vaikutuksia. Enkä yritä vain oikeuttaa omaa matkusteluani, sillä myönnän kyllä, että matkustan itsekkäistä syistä. Haluan nähdä maailmaa, seikkailla, mennä uusiin upeisiin paikkoihin, saada elämyksiä luonnosta ja ikuistaa kuviin maailman kauneutta ja mahdollisesti jakaa saamiani kokemuksia, iloa ja maailman ihmeitä kuvieni kautta muillekin.

    Mutta vaikka tekeekin asioita myös itsekkäistä motiiveista niin se ei tarkoita, ettei olisi oikeutta potea maailmantuskaa ja toivoa ja toimia paremman ja puhtaamman maailman puolesta.

    On sekä hyvä että huono että surkuhupaisaa, että matkustelua ja etenkin lentämistä kohtaan on meneillään kauhea kiihko tällä hetkellä.

    Hyvä se on siinä mielessä, että se antaa kärjen keskustelulle siitä, mitkä asiat – vaiko kenties kaikki asiat – elämäntavassamme ovat kestämättömiä. Huono asia se on siinä mielessä, jos keskustelu on tosi mustavalkoista eikä ymmärretä katsoa asiaa laajemmasta näkökulmasta (toisaalta lienee hyvä, että se asia, nimittäin kapeakatseisuus ja ihmisten ymmärtämättömyys aihetta kohtaan, tulee samalla ilmi). Surkuhupaisaa se tuntuu olevan sen suhteen, että halutaan syyttää sormella jotain yksittäisiä ihmisiä (usein itseä parempituloisempia, joilla on esimerkiksi varaa matkustaa itseä enemmän) sen sijaan, että todettaisiin, että kaikki me elämme tässä samassa tietylle pohjalle rakennetussa yhteiskunnassa ja toteutamme sitä samaa oravanpyörää, josta ei ole niin yksinkertaista (tai edes mahdollista) repiytyä irti.

    Mitä enemmän olen matkustellut, sitä enemmän rakastan maailmaa ja koen ymmärrystä ja empatiaa erilaisia ihmisiä ja erilaisia elämäntyylejä kohtaan. Koen, että mitä enemmän matkustan, sitä enemmän välitän.

    Onhan se toisaalta aika ironistakin, että tekee jotain ajattelemalla ja toivomalla sen tuovan hyvää, mutta samalla aiheuttaa pahaa. Mutta sama taitaa päteä aika moneen asiaan tässä meidän elämäntyylissämme, ja eipä siis ihme, että me tavalliset pulliaiset olemme hämmentyneitä. Vaikka yrittää tehdä hyvää ja olla hyvä ja toteuttaa sellaista meidän yhteiskunnan näkökulmasta ihannoitavaa elämää ja menestyä, niin samalla aiheuttaa pahaa.

    Luin juuri yhtenä päivänä saunassa tosi hyvän jutun aiheesta. Siinä pointtina oli muun muassa se, että meidät kasvatetaan lapsesta asti tähän kulutuksen ja kulutusmahdollisuuksia ylläpitävän talouskasvun logiikkaan, joka hallitsee toimintaamme ja pitkälti ajattelutapaammekin (HS 20.12.2018, juttu Kuluttajiksi kasvatetut). Se oli tosi hyvä juttu, ja siinä puhuttiin esimerkiksi ihmisen sisäsyntyisestä ”halusta”, joka meidän tapauksessamme on kasvatettu kohdistumaan kuluttamiseen – mutta sen voisi kohdistaa muuhunkin. Pidin jutusta erityisesti siksi, että se oli tosi realistinen ja siinä lauottiin monia faktoja pöytään, eikä haahuiltu toiveajattelussa, mutta toisaalta se kuitenkin oli optimistinen – sitäkin faktoihin perustuen.

    Lehtijutusta tiedosti taas pikkuisen enemmän sen, miten olemme kasvatuksemme ja vallitsevan yhteiskuntamme ”vankeja” – mutta toisaalta asian voi tiedostaa ja vallitsevia normeja voi tietoisesti muuttaa.

    Olen huomannut, että itsekin joka vuosi kyseenalaistan aina vaan entistä enemmän sen, että onko meidän yhteiskunnassa ihannoitu elämä oikeasti se ihannoitavin tapa elää. Uskon, että ei ole, ja että ei edes ole olemassa yhtä parasta tapaa elää.

    Olen löytänyt itseni arvostamasta ja ihailemasta monien köyhien maiden ihmisten tapaa elää. Samaan aikaan olen törmännyt siihen, että he ihailevat ja haikailevat meidän elämäntapaa.

    Voi kumpa ihmiset osaisivat olla onnellisia niissä puitteissa, jotka heillä on. Lopulta se on kuitenkin hyvin vähän – ja samalla toki arvoltaan paljon – mitä ihminen tarvitsee, nimittäin muun muassa rakkautta, vapautta, turvallisuutta, läheisiä, mielekästä tekemistä, tarkoituksen elämälleen. Mutta ne ovat asioita, jotka eivät ole kiinni vain ja ainoastaan puitteista, vaan ne voisivat toteutua myös maailmassa, joka ei perustu esimerkiksi luonnonvarojen riistämiseen.

    Koko yhteiskuntamme rakentuu kestämättömälle pohjalle. Uskon, että on mahdollista kuitenkin muuttaa perustuksia, kuten arvoja ja kasvatustakin.

    On kuitenkin naurettavaa osoitella yksittäisiä syyllisiä. Me kaikki olemme syyllisiä ja samaan aikaan emme. Vika on niin paljon syvemmällä – yhteiskunnan rakenteissa, ideologioissa, kasvatuksessamme, maailmankatsomuksessamme.

    Sitä ei muuteta osoittelemalla yksittäisiä asioita. Toki pienistä asioista ne muutokset lähtevät liikkeelle ja uskon, että pienilläkin teoilla ja valinnoilla on merkitystä kokonaisuuden kannalta.

    Mutta joka kerta kun osoittaa sormella jotakuta muuta, yrittää vain sysätä vastuuta pois itsestään.

    Mielestäni on myös tosi ok tuntea tuskaa asioista ja toivoa parempaa ja tukea haluamiaan asioita, vaikkei olisi itse täydellinen malliesimerkki niistä asioista, mitä tukee. Tässä viittaan siihen, että tuntuu, ettei saisi puolustaa eläinten oikeuksia, vaikka itse ei ole absoluuttinen kasvissyöjä. Ettei saisi puhua ilmastonmuutoksen ehkäisemisen puolesta, jos itse aiheuttaa päästöjä. Ettei saisi kannustaa ekologisempaan elämäntapaan, vaikkei itse siihen täydellisesti kykene tai edes pyri.

    Me kaikki olemme osa tätä yhteiskuntaa ja systeemiä, ja on mahdotonta toteuttaa jotain ideologiaa absoluuttisesti, jos haluaa kuitenkin elää. Itse en edes usko, että absolutismi missään asiassa tai muodossa olisi ratkaisu mihinkään tämän maailman isoon tai pieneen ongelmaan – eikö aika moni sotaa ja kärsimystä ja kuolemaa aiheuttava asia tässä maailmassa olekin mahdollinen siksi, että jonkun onnistuu lietsoa ihmisissä absolutismia johonkin aatteeseen?

    Tylsä keskitie, tasapainoilu, halu hyvään, kritiikki itseä ja maailmaa kohtaan, kohtuullisuus – ne ovat arvoja, mitä itse pitäisin paremman maailman lähtökohtina.

    Halu tehdä ja toivoa hyvää ei sekään ole aina niin helppoa, niistä teoista puhumattakaan. Jotta ihminen pystyy hyviin ajatuksiin ja tekoihin, niin usein sitä kaiketi ensin pitää osata olla tyytyväinen omaan elämäänsä ja itseensä ja voida hyvin, kenties olla onnellinenkin. Vasta sen jälkeen on tahtoa ja voimavaroja ajatella ja tehdä hyvää myös muiden ihmisten ja maailman hyväksi.

    Toisin sanoen tyytyväisyys vaatii itsekkyyttä. Mistä löytäisimme siis avaimen elämään, joka takaisi ihmisille elämäntavan, jonka myötä he olisivat niin tyytyväisiä, kuin että maapallo ja luonto voisi mahdollisimman hyvin ja kaikki pysyisi mahdollisimman tasapainossa?

    Siinä onkin dilemma, johon ainakaan omat aivoni eivät riitä.

    Totean mielelläni, että olen tyhmä, en tiedä vastauksia, enkä tosiaankaan ymmärrä tätä kaikkea niin hyvin, että voisin laukoa vahvoja mielipiteitä puhumattakaan mistään vastauksista. Ymmärrän siis monien hämmennyksen näissä aiheissa.

    Uskon myös sen väitteen, että mitä hämmentyneempi ihminen on, sitä vahvemmat mielipiteet hänellä on. Mitä enemmän taas tietää ja ymmärtää, sitä paremmin tiedostaa myös sen, mitä kaikkea ei tiedä ja ymmärrä.

    Itse en tiedä, missä pisteessä olen tämän luulen-että-tiedän – tiedän-mutta-tiedostan-miten-vähän-tiedän -aikajanalla. Toivon, että olisin tässäkin jossain siellä tylsällä ja epätrendikkäällä keskitiellä.

    Olin missä vain, yritän oppia ja ymmärtää, kysyä ja kyseenalaistaa niin muita kuin itseäni, olla tyytyväinen vähempään ja omaksua ihanteita ja elämäntapaa, joka ei vain orjallisesti noudata niitä ihanteita ja tavoitteita, joihin olen kasvanut.

    – Milla –

    Ps. Tämän postauksen kuvat ovat reilun vuoden takaiselta Borneon reissultamme.

    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

    *

    *