On ihan uskomatonta, että meidän talon palosta on kulunut jo yli vuosi ja kuukausi. Niin paljon?! Vielä uskomattomampaa on, että asutaan edelleen tontillamme ilman mitään lämmintä rakennusta, kuten ollaan asuttu huhtikuusta asti. Eli siis asutaan yhä edelleen Kuukkeli-hippipakussamme, jossa asuminen on vähän samaa tasoa kuin teltassa asuminen. Noh okei, astetta vähemmän extreemimpää, ja onhan meillä lisäksi tynnyrisauna, palju ja huussi ja sähköä sekä kunnallisvesi käytössä. Tai no tällä hetkellä ei paljua, koska sen vanha elämää nähnyt kamiina on syöpynyt puhki ja pahimmilla pakkasilla vesiputki jäätyi, niin piti hakea naapureilta vettä, hih.

Mutta käytännössä siis asutaan pihalla pakussa ilman taloa ja omin käsin rakennetaan meille aittaa ja ”uutta” vanhaa taloa, mutta on vielä pitkä matka siihen, että ne olisi valmiita.

Jos vuosi sitten kaikessa siinä tulipalon jälkeisessä surussa, epätoivossa ja ahdingossa oltaisiin tiedetty, että vuoden päästä on näin, oltaisiin oltu ihan kauhuissamme. Kaikkein kreiseintä tässä kaikessa onkin se, että just nyt ollaan kuitenkin ikionnellisia – ehkä jopa onnellisempia kuin ennen tulipaloa!

Miten se on mahdollista? Tottakai siten, että lopulta millekään tärkeimmälle ei sattunut mitään, ei meille, ei eläimille. Meillä ei myöskään mennyt kaikki omaisuus ja tontti säästyi, kiitos vuodenajan.

Kuitenkin tärkeintä tämänhetkisen tilanteen kannalta on se, että meidän elämänilo ja -asenne säästyivät. Eivätkä ainoastaan säästyneet, vaan ovat roihahtaneet entistä isompaan liekkiin tulipalon jälkeen. Ja siitä me ollaan niin äärettömän kiitollisia kuin toisaalta myös tosi ylpeitä!

Se tilanne, missä ollaan nyt, ei kuitenkaan tosiaankaan ole vain meidän omaa ansiota. Meillä on syytä olla kiitollisia monesta, niin onnesta kuin epäonnesta, niin niistä ihmisistä, jotka ovat olleet elämämme aikana ympärillämme, kaikista vaikutteista, joita ollaan saatu, kaikesta tuesta ja kannustuksesta, mutta myös pienistä ja suurista haasteista.

Meiltä kysyttiin tällä viikolla, miten uskallamme rohkeasti tehdä asioita ja toteuttaa haaveitamme, mistä se juontaa juurensa?

Vastaus ei ole mitenkään yksiselitteinen. Meidän – kuten meistä jokaisen – elämänasenne ja tapa elää juontaa juurensa syvältä monesta: kasvatuksesta, luonteistamme, elämänkokemuksistamme. Kaikki matkan varrella tapahtunut on vaikuttanut siihen, missä ja millaisia olemme nyt.

Kaikkeen omassa elämässä ei voi vaikuttaa, eikä aina edes omaan asennoitumiseen ehkä kykene tai jaksa vaikuttaa itsestä riippumattomista syistä, mutta monesti moneen asiaan voi myös itse vaikuttaa, kuten juurikin siihen, miten asennoituu asioihin ja siihen, mitä elämä tuo tullessaan, millaista elämää tavoittelee, millaisia valintoja tekee ja millaiseen suuntaan itse haluaa elämäänsä ja itseään ajattelutapoineen kehittää. Tämä kaikki vaatii kuitenkin paljon itsetutkiskelua ja harjoittelua.

Ja sitä, että uskaltaa heittäytyä elämään ja kokemaan kaiken täysillä, niin hyvän kuin pahankin.

Omaksi elämäntavoitteekseni olen asettanut sen, että haluan osata olla onnellinen ja hyväntuulinen ja ottaa kaiken mahdollisen ilon irti kaikesta siitä, mitä elämä tuo tullessaan ja niistä puitteista, jotka itsellä kulloinkin on käytettävissä ja välittää ja luoda ympärille hyvää mieltä, kauneutta ja iloa.

Ilokseni olen oppinut kuluneena vuonna, että tässä kaikessa myös olen hyvä ja uskon, että itse asiassa näissä asioissa olen parhaimmillani, vaikka samaan aikaan tiedän, että paljon on vielä harjoiteltavaakin, enkä joka päivä tai hetki tosiaankaan jaksa ja pysty olemaan sellainen kuin haluaisin olla. Mutta onneksi on koko loppuelämä aikaa kehittää itseään.

Juuri tällä hetkellä me siis asutaan edelleen täällä tontillamme, kuten ollaan asuttu huhtikuusta alkaen. Kesällä ja syksyllä vietettiin toki paloissa yhteensä toista kuukautta Keuruulla, kun purettiin siirrettävää taloamme, syyskuussa lomailtiin 1,5 viikkoa Lapissa ja marraskuun lopussa oltiin kaksi viikkoa Helsingissä pesemässä pyykkiä ja vähän irtautumassa arjestamme, jos tätä nyt arjeksi haluaa kutsua (meistä se on huono sana, koska tämä on tosi outoa arkea, mutten nyt keksi parempaakaan). Mutta muuten ollaan asuttu täällä ja täällä pysytäänkin – näköjään jopa yli 20 asteen pakkasessa.

Kuluneen reilun puolen vuoden aikana me ollaan opittu, että koti on paljon muutakin kuin seinät ympärillä. Me ostettiin tämä paikka aika lailla talon tähden – siis sen talon, joka paloi. Silti tulipalon jälkeenkin tämä on koko ajan tuntunut kodilta ja hyvältä, turvalliselta paikalta. Se on uskomatonta ajatellen sitä, että keskellä yötä heräsimme palavasta kodista ja pakenimme yöhön. En osaa vieläkään selittää, miksei se särkenyt meidän turvallisuuden tuntua kuin hetkellisesti eikä meille edes tullut kammoa tulta kohtaan. Rakastamme edelleen tätä paikkaa ja tulta – molempia jopa paljon enemmän juuri tulipalon tähden. Se, mitä olemme täällä kokeneet ja etenkin se, ettei se murtanut meitä, vaan vahvisti entisestään – ja osaltaan juuri siksi, että pystymme kaikesta huolimatta olemaan juuri täällä näin onnellisia – lisää sidettämme tähän paikkaan. Ja ennen kaikkea tämä kaikki on auttanut meitä löytämään sen, mikä meissä ehkä on parasta ja eniten vaalimisen arvoista.

On nimittäin ihan kreisiä, miten onnellisia ollaan juuri tässä ja nyt – eikä olosuhteista huolimatta, vaan niiden ansioista!!!

Sen tähden meillä ei toisaalta myöskään ole kiire. Itse asiassa mitä enemmän tulipalosta kuluu aikaa, sitä vähemmän meillä on kiire saada ”uutta” kotia ja sitä enemmän osamme nauttia tästä matkasta ja nähdä, miten ainutlaatuiselle matkalle tulipalo meidät johdattikaan.

Jotenkin meidän onnen nimenomaan kruunaa se, että ollaan näin onnellisia, vaikka kävi miten kävi ja vaikka olosuhteet on, mitä ne on. Tästä päästäänkin siihen meidän supervoimaan: Me ollaan tajuttu, että , meillä on taito osata iloita ja nauttia täysin sydämin siitä hetkestä ja niistä olosuhteista, jotka meillä kulloinkin on ja tehdä omasta elämästä taianomaista, kaunista ja sadunhohtoista. Se on taito, jota halutaan vaalia ja lietsoa entisestään tulevaisuudessa – ja myös levittää ympärillemme inspiraation ja ilon kautta.

Samaan aikaan kuitenkin annamme itsemme myös täysin sieluin surra ja olla väsyneitä, kun siltä tuntuu, sillä ollaan opittu, että kyky suureen iloon ja onneen vaatii vastapainokseen myös uskalluksen rehelliseen suruun ja epätoivoon. Se on välillä todella raskasta, mutta jos se on kaiken tämän onnellisuuden ja heittäytymiskyvyn hinta, niin se olkoot niin. Olisi ehkä helpompaa ja vähemmän kuluttavaa elää vähemmän tunteikkaasti ja varovaisemmin, mutta silti en halua tehdä niin.

Elämä ei koskaan ole valmista, eikä me koskaan olla perillä missään. Elämä ja aika kulkevat eteenpäin joka tapauksessa. Siksi onnellisuus tässä ja nyt on mieletäni hyvä tavoite ja se tarkoittaa sitä, että on opittava nauttimaan itse tekemisestä ja matkan teosta.

Siinä missä omassa asenteessamme ja suhtautumisessa piilee isoin voimavaramme, niin piilee myös isoin vastustajamme. Juuri nyt se on ehkä stressi ja aika. Stressaamme sitä, kun arvioimme väärin sen, mitä ehdimme tehdä tietyn ajan sisällä ja aikaa ei tunnu koskaan olevan riittävästi ja se kulkee aivan liian nopeasti. Yritämme joka päivä opetella olemaan stressamatta siitä, että itse asettamamme (ihan turhat) aikataulut eivät pidä.

Me tiedämme, että aina yliarvioimme sen, mitä ehdimme tehdä päivän tai viikon aikana emmekä osaa ajatuksissamme jättää aikaa nautiskelulle, oleilulle, luovalle puuhastelulle ja rentoutumiselle – eli sille kaikkein tärkeimmälle. Etenkin, kun se matka, jota kuljemme, on kreisi, pitkä ja paljon työtä ja heittäytymistä vaativa ja laitamme itsemme täysin likoon sitä kulkiessamme, niin on erityisen tärkeää osata olla pilaamatta sitä kaikkea stressaamalla. Oma mieli on avain onneen, mutta oman pään sisällä kaiken voi myös niin helposti myrkyttää.

En usko, että kovin moni muu välttämättä nauttisi juuri tästä meidän elämästä. Meidän elämä on tosi omalaatuista, taloudellisesti epävarmaa, epäsäännöllistä, rutiinitonta, aika erakoitunuttakin. Me ollaan suurin osa ajasta vain kahdestaan. On paljon, mitä me ei tehdä, koska ollaan valittu tehdä muuta. Meille moni aika ankeakin asia on luksusta, vaikka saadaankin asiat näyttämään näennäisesti tosi glamoureilta ja romanttiselta – sehän juuri on se meidän supervoima.

Me uskalletaan kulkea omaa outoa polkuamme ja elää omannäköistä elämäämme paljolti myös siksi, että ollaan niin totuttu tähän. Ollaan suoraan kasvettu tähän: Markku on ollut koko nuoruutensa ja aikuisikänsä urheilija marginaalilajissa, johon panostaminen on vaatinyt tiettyä hulluutta ja omaa sisäistä paloa, ja minä taas olen koko ikäni ollut luonteeltani tosi itsenäinen ja koko aikuisikäni kulkenut omaa polkuani ensin freelancerinä ja sitten luovan alan yrittäjänä. Ei olla alunperinkään kuljettu sellaista oletettua polkua, vaan eletty koko aikuisikämme tietyssä epävarmuudessa ja luoden intohimoistamme itsellemme työuraa ja kaiken sen myötä me ollaan opittu tekemään vähästä paljon, etenkin rahallisesti ja opittu arvostamaan vapautta toteuttaa itseämme rahaa enemmän. Tavallaan ollaan siis onnekkaasti ajauduttu tähän, missä ollaan nyt ja siksi meidän on myös vaikea nähdä ja analysoida sitä, missä me ollaan ja millaisia me ollaan.

Silti uskon, että me voidaan omalla tekemisellämme ja tietyllä outoudellamme inspiroida myös muita. Ei siksi, että tämä meidän polku tai elämä olisi sopiva kaikille muillekin, mutta siksi, että jokainen voi löytää sen oman juttunsa, polkunsa ja asenteensa ja kehittää sitä itselle hedelmälliseen suuntaan. Tai sitten ihan vaan olla iloksi muille kuvillamme ja jutuillamme – ei aina asioilla tarvitse olla sen kummempaa merkitystä tai tavoitetta kuin ilon tuottaminen ja itse asiassa hyvän mielen tuottaminenhan on itsessään pieni suuri hyvä asia, joka tuo edes hitusen hyvää tähän maailmaan!

Onko tää meidän taito hulluutta vai neroutta, sen kysyin tänään niin Markulta kuin Instagramissa.

Markku vastas, että ollaan jossain siinä rajoilla koko ajan. Instassa ollaan saatu iso määrä ihan mielettömiä ja iloa tuovia vastauksia.

Tästä muuten päästään siihen, miten paljon iloa muuten meidän seuraajien hyväntahtoiset viestit meille tuo! Tottakai tuntemattomien ihmisten kommentteja ei saa ottaa liian painavasti, ja tärkeimpiä ovat itselle läheisimpien ihmisten sanat ja teot, mutta siinä missä läheisimpiään on ehkä välillä vaikea nähdä ja huomioida, niin tuntemattomien hyvää tarkoittavat voi olla välillä tosi herätteleviä.

Se, että joku täysin tuntematon sanoo (tai somessa siis kirjoittaa) jotain hyvää ja kannustavaa, antaa uskoa siihen, että maailma on hyvä paikka ja täällä on niin paljon hyviä ihmisiä, ja kun huomaa, miten paljon iloa ja hyvää mieltä niinkin näennäisen pieni asia kuin mukava kommentti saa aikaan, niin se saa itsekin haluamaan vastavuoroisesti tehdä samaa. Hyvä siis ruokkii hyvää ja on todellakin hyvä teko sanoa tai jakaa ihmisille jotain hyväntahtoista. Jatketaan siis sen tekemistä!