Istumme nuotion ääressä, pasta porisee trangian kattilassa ja siemailen kuksallisen valkoviiniä. Katselemme onnellisina edessämme levittäytyvää Kilpisjärveä ja vastarannalla kohoavaa Saanaa. Näen vieressämme hippupakumme.

Tämä Millan kirjoittama juttu on julkaistu alun perin syksyllä 2019 Tuulilasi-lehden Classic-erikoisnumerossa. Tähän versioon on lisätty tekstiä.

Hippipakumme tosin on vielä haavekuva. Koko kesän 2019 olemme puntaroineet, uskallammeko sitä hankkia vai emme. Mitä jos päädymmekin ostamaan auton, joka osoittautuu läpimädäksi? Tai ettemme tykkäisikään reissailla sillä?

Järkeilemme, että ensimmäisen voimme estää perehtymällä asiaan kunnolla, ja toinen tuskin olisi riski, koska tiesimme rakastavamme roadtrippeilyä. Olimmehan nytkin Corollallamme kuukauden mittaisella matkalla Suomen halki Lofooteille ja takaisin, joka yö teltassa yöpyen. Kilometrejä tälle reissulle kertynee nelisentuhatta, ja suurimman osan öistä vietämme teltassa, satoi tai paistoi ja oli pakkasta tai ei. Meille tämä on luksusta ja vanha hippipakuhan olisi itseasiassa aikamoinen upgreidaus tähän nähden, hehe!

Haaveilu ja etsintä aiheuttavat meille koko kesän vuoroin iloa ja naurua, vuoroin itkua ja kriiseilyä. Meinaan tehdä Markun hulluksi, puhumattakaan omasta mielenterveydestäni, ja meno alkaa mennä niin häiritseväksi, että tiedän, että meidän täytyy joko luopua unelmasta tai hankkia se saamarin hippipaku. Joka ikisessä leiripaikassa puhumme siitä, miten kivaa olisi olla täällä nyt sen hippipakumme kanssa, ja vaikka yritän saada aiheen välillä pois mielestäni ja muistaa nauttia tästä hetkestä, yllätän itseni tuon tuostakin ajattelemasta hippipakua.

Junakeula vai pallokeula?

Lottovoittoa on turha odotella, ja meistä tuntui myös hölmöltä, että meidän pitäisi elää elämäämme orjallisesti joidenkin normien mukaan ja esimerkiksi ensin hankkia asunto ennen tällaisen haaveen toteuttamista. Pohdiskelimme paljon sitä, että haluaisimmeko sitten vielä 40- tai 50-kymppisinä seikkailla hippipakulla ympäri Pohjoismaita ja Eurooppaa ja nukkua autossa?

Puolitoista vuotta sitten aloin ensimmäisen kerran vakavissani googletella Volkswagenin T2-pakuja. Aloimme tosissamme tuumailla, mihin säästömme riittäisivät. Alkuperäinen haaveemme oli 50- tai 60-luvun junakeulainen splitscreen eli sellainen vanhin mahdollinen – ja ikonisin – hippipaku. Aika pian valkeni, että sellaiseen meidän pitäisi laittaa koko asuntosäästötilimme ja siten käytännössä koko omaisuutemme likoon ja siltikään se ei mahdollisesti riittäisi hyväkuntoisen junakeulan saamiseksi tai ainakaan sen ylläpitoon.

Aloimme myös katsella pallokeulaisia bay windoweja eli uudempia 70-luvun hippipakuja. Alkuun ne olivat näyttäneet meidän silmiimme ihan tyhmiltä, mutta pikkuhiljaa aloimme lämmetä niillekin. Jossain vaiheessa huomasimme, että turkoosi-valkoisen splitscreenin lisäksi haavekuvissamme alkoi seikkailla puna-valkoinen pallokeula punaraidallisella pop upilla eli ylös nostettavalla katolla ja ”vararengasnenällä”.

Koska pallokeulat ovat ajettavuudeltaan ja tekniikaltaan paljon junakeuloja luotettavimpia, aloimme kallistua yhä enemmän pallokeulan puoleen. Lisäksi meitä huojensi se, että hyväkuntoisesta klassikkovolkkarista saisi aina hätätapauksessa myymällä vähintäänkin ostohinnan takaisin. Toki vuosien aikana autoon uppoaisi helposti tuhansia euroja ylläpitoon, vakuutuksiin ja bensoihin, mutta se ei olisi hukkaan mennyttä, kun vaihtaisimme sen kaikkiin niihin seikkailuihin ja elämyksiin, joista haaveilimme.

Siispä teimme salapoliisityötä: googlettelimme, soittelin vanhoja volkkareita kunnostaville tahoille, korjaajille ja alan harrastajille ja kävimme koeajamassa niin juna- kuin pallokeulaa. Tärkeimmiksi kriteereiksi nousivat seuraavat ominaisuudet: auton tulisi olla Saksassa valmistettu eikä mikään Brasiliassa tehty pommi/tonnikalapurkki, jonka laadusta ei voi tietää, ja auton runko ei saisi olla mätä. Lisäksi toivoimme löytävämme auton ikään nähden mahdollisimman ajettavan ja mekaanisesti hyvän menopelin, että oikeasti voisimme ajaa sillä ympäri Eurooppaa, ja lisäksi budjetin pitäisi toki osua kohdilleen.

Toisaalta päätimme, että meidän kannattaa ostaa suoraan myös haaveilemamme värinen ja näköinen paku, koska esimerkiksi auton maalaaminen ja pop upin teettäminen ovat tuhansien eurojen syöppöjä nekin, ja mieluiten pakun tulisi olla valmiiksi matkailuautomallinen.

Aika pian huomasimme, että haaveidenne hippipakua voi olla vaikea ellei mahdoton löytää Suomesta ainakaan kohtuuaikataululla, joten aloimme etsiä meille sopivaa eri puolilta Eurooppaa. Ajatuksenamme ei ollut tilata sikaa säkissä, vaan että otollisen vaihtoehdon löydyttyä matkustaisimme sitä katsomaan. Vaihtoehtoja löytyi etenkin Hollannista, Saksasta ja Englannista. Ja koska me muutenkin rakastamme Brittejä ja olemme olleet siellä aiemmin kolmella road tripillä, hippipakunhakureissu Englantiin tuntui heti alkuunsa oikeimmalta vaihtoehdolta.

Pettymysten maanantai

On elokuinen maanantaiaamu, kun lennämme Lontooseen. Suuntaamme vuokra-autolla katsomaan kahta ensimmäistä pakuvaihtoehtoamme.

Ensimmäistä myy nainen, joka ymmärtää autoista vielä vähemmän kuin me. Hän kuvittelee pakunsa moottoria VW Golfin moottoriksi, vaikka yksi mekaanikko Suomessa heti siitä kuvan nähtyään totesi, että kuplan moottorihan se. Muutenkin naisen paku osoittautuu kaameaksi pettymykseksi, ja se tapa, jolla hän riuhtoen sitä ajaa, riipii sydämiämme.

Pakun katto vuotaa, pop up ei toimi, maalipinta on huonosti tehty ja halkeillut, verhoilut ovat karmivat ja kokolattiamatto koin syömä. Ensin nainen ei meinaa saada autoa käyntiin, yksi pölykapseli putoaa heti alkumetreillä ja vaihdelaatikko on niin huono, ettei vaihteita meinaa millään saada silmään. Lisäksi nainen on säilyttänyt pakua vuosia ulkona Britannian sateiden armoilla, joten meillä on epäilyksemme siitä, missä kunnossa pakun runko mahtaa olla.

Toista vaihtoehtoamme myyvät veljekset ovat myyjinä ensimmäistä vakuuttavampia ja sentään tuntevat autonsa ja ovat säilyttäneet sitä tallissa, mutta heidänkin pakun vaihdekeppi on haastava, pop up huonossa kunnossa, sisustus vähän luotaantyöntävä, eikä meille tule tunnetta, että haluaisimme hypätä auton rattiin ja lähteä seikkailulle.

Olemme ihan maamme myyneitä näiden kokemusten jälkeen. Olin jo päivällä ostanut shamppanjaakin valmiiksi, mutta nyt epäilemme, tuleeko sen korkkaamiselle koskaan aihetta.

Rahat pöytään

Koittaa tiistaiaamu ja nihkeästä maanantaista ja sateisesta teltassa vietetystä yöstä huolimatta lähdemme uudella innolla katsomaan kolmatta vaihtoehtoamme. Se on itse asiassa vaihtoehdoistamme lupaavin ja josta olemme jo maksaneet pienen varausmaksunkin, kun pelkäsimme, että myyjä muuten myy sen pois ennen kuin ehdimme matkata paikalle.

Siellä me nyt siis seisomme Retrocampervan-vuokrafirman pihalla ja olemme kuin kaksi lasta karkkikaupassa, sillä piha on täynnä eri värisiä klassikkovolkkareita. Firman omistaja Rod löytää meidät hetken päästä istumasta silmät tuikkien sen hänellä myynnissä olevan hippipakun sisältä. Tiedämme heti, että tämä oli tässä, mutta olimme ennen Englannin reissua käyneet tapaamassa Mäntsälässä Kuplapaja-volkkarikorjaamon Jussia, joka oli neuvonut meitä, miten tarkistaa pakun kunto ennen lopullista ostoa. Siispä hillitsemme itsemme, käymme pakun huolellisesti läpi ja menemme koeajolle.

Koeajolla meno on ihan toista luokkaa kuin kahden ensimmäisen kohdalla, ja vaihdekeppikin toimii kuin voideltu. Kaiken lisäksi paku on sisältä upea ja siitä saa pienillä tuunauksilla ihan meidän näköisen.

Joudumme odottamaan keskiviikkoiltaan asti, että rahamme siirtyvät Rodille, joten vietämme keskiviikon shoppaillen hippipakutarvikkeita JustKampersiltä, joka on toinen alan iso toimija Briteissä VW Heritagen lisäksi. Lisäksi turisteleimme lähiseudun idyllisissä pikkukylissä.

Illalla kun allekirjoitamme kauppakirjan, soitamme meille vakuutuksen voimaan ja saamme avaimet käteen, olemme ratketa riemusta, minä omalla silminnähtävällä tavallani ja Markku hänelle tyypillisellä viilipyttymäisellä tyyneydellä.

Meillä on unelmiemme hippipaku, ja pian sillä on jo täydellinen nimikin: Kuukkeli.

Juttu jatkuu täällä: Unelmien Kleinbus Englannista – hippipaku nimeltä Kuukkeli OSA 2/3