Aiemmin ”saamani” vammat ovat yleensä olleet liiallisesta tai virheellisestä kuormituksesta johtuvia. Molemmissa olkapäissä on ollut supraspinatus-lihaksen jänteen repeämää. Niiden syynä on ollut se, että olkapäissä ei ole tavallaan ollut tarpeeksi tilaa kyseiselle jänteelle (liikkuvuus ei ole ollut tarpeeksi hyvä), ja lisäksi olkapäät ovat saattaneet olla treenatessa virheasennossa, ja kun kyseiseen jänteeseen on sitten kohdistunut todella paljon rasitusta, se on ahtaalla ollessaan hankautunut rikki.

Tämän ongelman ehkäisy jatkossa on kuitenkin selvää. Osaan nykyään pitää huolta olkanivelen riittävästä liikkuvuudesta, erityisesti nivelkapselin, sekä välttää viikkotasolla liiallista kuormitusta huonoissa asennoissa (jotka kuitenkin ovat tiettyihin voimisteluliikkeisiin välttämättömiä eli toisin sanoen tämän vammariskin kanssa on vaan elettävä, jos mielii huipulle).

Vuonna 2011 leikkauksen vaatinut olkapäävamma johtui sen sijaan osittain hauiksen pitkän pään jänteen ylikuormituksesta ja pienestä tulehdustilasta sekä erittäin huonosta asennosta ristiriipunnassa (hartiat liian edessä ja vaakatason alapuolella). Seurauksena oli labrumin eli rustorenkaan yläosan repeämä sekä hauiksen pitkän pään jänteen repeämä, jotka piti tähystyksessä ruuvailla ja ommella takaisin kiinni.

Tästä toipuminen takaisin kisakondikseen renkailla kesti kokonaisen vuoden, mutta se oli kaikki progressiivista kuntoutumista: 0-1 kk käsivarsi oli pidettävä kantositeessä, 1-2 kk ilman kantosidettä täyslevossa, 2-3 kk kevyttä venyttelyä, 3-4 kk kuminauhalla jumppaamista, 4-6 kk punttivoimaa kivun sallimissa rajoissa ja pikkuhiljaa kuormaa lisäten ja 6+ kk paluu telineille. Koko ajan mentiin kuntoutuksessa askel askeleelta eteenpäin, mikä oli motivoivaa, vaikka vammautuminen tottakai silloinkin harmitti.

Forkut eli kyynärvarret oireilivat yhdessä vaiheessa molemmissa käsissä noin kahden vuoden ajan, mikä johtui liiallisesta puristus- ja ranteenkoukistuskuormituksesta. Siitä aiheutuvaa kipua pystyi tiettyyn pisteeseen asti hoitamaan kylmällä ja eri välinein hieromalla.

Lopulta kesällä 2015 molemmat forkut leikattiin ja niistä avattiin lihaskalvot noin 20 senttimetrin matkalta, mikä helpotti lihasaitioiden painetta ja poisti oireilut lähes täysin. Oireilu oli siis samanlaista kuin juoksijoiden ”penikkavaivat” säärissä: kipu paikallistui tarkasti yhteen lihakseen, m. flexor carpi ulnarikseen eli kyynärluun puoleiseen ranteen koukistajalihakseen.

Syksyllä 2015 loukkasin oikeaa nilkkaani rengasalastulossa niin, että se vaati yhden kuukauden immobilisaation ( = liikkumattomuuden), joka toteutettiin walker-buutsilla. Muttei sen kummempaa, pohje siinä surkastui kivasti, mutta kyllä se takaisin kasvoi, harmikseni (kevyistä jaloista kun olisi renkailla hyötyä).

Syksyllä 2016 sain voimatreenissä oikean hauiksen insertiojänteen eli kyynärtaipeessa sijaitsevan hauiksen jänteen tulehtumaan, ja se esti voimaharjoittelun ja tietyiltä osin tekniikkaharjoittelun renkailla.

Mutta tämä viimeisin AC-nivelen vamma – tämä on kyllä mielestäni kaikkein vittumaisin. Lokakuun 14. päivä viime syksynä tipahdin hevoselta eteenpäin matkustuksesta ja tipahdin ihan suoraan olkapään päälle. Täältä löytyy video kyseisestä tipahduksesta.

Tämän seurauksena sain AC-nivelen eli solisluun ja acromionin (lapaluun osa) välisen nivelen kompressiovamman, joka aiheutui, kun solisluun pää iski acromionia vasten. Tästä iskusta tuli ruhjetta solisluun päähän, mikä on sitten vaivannut tuosta viime lokakuusta eteenpäin.

Ensimmäinen viikko meni kantositeessä, viikot 1-2 ilman, viikot 2-4 kuminauhaharjoitteilla ja viikosta 4 eteenpäin oli lupa jatkaa lajitreeniä. Joulukuun 12. päivä kävin näyttämässä olkapäätä uudestaan lääkärillä, kun en vielä kahden kuukauden kuluttua vammautumisesta pystynyt tekemään ollenkaan voimaosia renkailla kipujen takia (heppaa kyllä olin pystynyt tekemään jo kuukauden ilman mitään vaivoja).

Selvisi, että tuo nimenomainen AC-nivelen vamma on todella pitkään kipuileva, eikä sille oikein voi tehdä mitään, ei kuntouttaviakaan. Niveleen tulee vamman jälkeen tulehdus, joka sitten osassa tapauksista alkaa syödä solisluun päästä ruhjeutunutta luuta pois ja tekemään arpikudosta nivelen sisään, mikä sitten ilmenee rutinana tietyissä liikkeissä.

Vaihtoehdot oli seurata miten olkapää rauhoittuu ja jos ei rauhoitu laittaa parin viikon päästä kortisonia tai sitten laittaa heti kortisonia niveleen. Normaalisti en suosi kortisonia, koska se tulehduksen poistamisen lisäksi tuhoaa jonkun verran myös sidekudosta, mutta koska kisakondiksessa pitäisi olla jo helmikuun lopussa eikä tässä vaiheessa pystynyt tekemään renkailla kuin heilauksesta alastuloa, niin päätin ottaa piikin. Ja kyllä se tehosikin: seuraavana lauantaina pystyin tekemään kaikkia rengasvoimaosia vailla mitään kipuja.

Mutta pikkuhiljaa oireilu alkoi taas voimistua. Ehdin vuodenvaihteen tienoilla tehdä pari kunnon voimatreeniä ennen kuin AC-nivel taas vaivasi siihen malliin etteivät rengasvoimat enää onnistuneet. Tammikuun 17. tämän vuoden puolella kävin uudestaan näyttämässä olkapäätä, ja siitä otettiin uusi röntgenkuva, jossa näkyi aiempaan verrattuna selkeä muutos solisluun päässä. Se oli semmoista röpelöistä mössöä.

Kuulemma tämä 3 kuukautta on vielä tällaisessa vammassa lyhyt aika, ja että vasta kuuden kuukauden kohdalla katsotaan mahdollista leikkaushoitoa, mikäli oireilu ei vielä ole silloinkaan helpottanut. Vaihtoehtona oli taas pistää uudet kortisonit, mutta koska ekoihin kisoihin olisi enää reilu kuukausi aikaa, niin en nähnyt järkevänä ruveta kortisonin ja kipulääkityksen voimalla kikkailemaan, koska en näin lyhyessä ajassa enää saisi itseäni mitenkään renkailla niin kovaan kondikseen, että olisi mielekästä lähteä karsimaan EM-joukkueeseen (EM:t ovat huhtikuun puolessavälissä).

Tässä on ollut jo kaksi kisakautta (kevät 2015 ja kevät 2016) kun olen joutunut jossain vaiheessa kisakautta helpottamaan rengassarjaani kipuilevan olkapään takia, ja tässä vaiheessa tiedän, ettei ole enää mitään järkeä mennä kansainvälisiin kisoihin, jos ei pysty niissä omaa parastaan suorittamaan.

Eli nyt tässä treenaillaan sen verran kuin AC-nivel antaa myöten, eli heppaa täysillä ja nojapuita kasvavalla intensiteetillä sekä renkailla alastuloa ja erilaisin harjoittein tekniikkaa. Maalis-huhtikuun vaihteessa katsotaan sitten uudemman kerran tuota AC-nivelen tilannetta.

Mutta tosi v-mäinen se on siksi, ettei sille juuri pysty tekemään mitään (ärtyessä voisi hoitaa tulehdusta buranakuurilla ja kylmällä) verrattuna aiempiin vammoihini, jotka ovat olleet selkeästi fysioterapialla kuntoutettavissa ja oireet ovat pysyneet kontrollissa ja tasaisesti helpottuneet.

Nämä AC-nivelen vaivat ja kivut aaltoilevat sen mukaan, kuinka paljon siihen tulee ärsytystä. Eli käytännössä ihan kaikki mikä vähääkään tuntuu kipeältä kannattaa jättää pois, jos ei halua että se vaikuttaa seuraavien päivien harjoitteluun. Mutta voimatreenin puuttuminen lähes kokonaan alkaa sekin näkymään jo jonkin verran suorituksessa niin, että tietyt liikkeet ovat aiempaa vaikeampia ja moniin liikkeisiin ei riitä kropasta tehoja riittävästi niiden hyvin suorittamiseen.

Tässä onkin ollut pakko ottaa vapaat painot käteen ja ruveta tekemään sitä voimaakin niin paljon kuin AC-nivel ärtymättä kestää. Eli näin sitä saa voimistelijankin punttisalille: rikkoo siltä jonkun paikan niin ettei omalla keholla treenaaminen onnistu.

Näihin tunnelmiin jatkuu maanantaina 30.1. alkanut Kienbaumin harjoitusleiri Saksassa, Kahden viikon aikana meillä on yhteensä 17 treeniä. Tämmöiseen treenimäärään pitää nyt tehdä erityisen paljon huoltavia juttuja, kuten kuminauhaa sekä lapatukea vahvistavia harjoitteita, koska en pysty treenaamaan täysillä noin paljoa tuon AC-vamman takia. Yritän myös pitää AC-nivelen tulehdustilaa aisoissa kylmähoidoilla.

Mutta näillä mennään, vielä puolet maajoukkueleiristä jäljellä ja edessä kisakausi, joka täytyy jättää osittain tai kokonaan väliin. Toivottavasti kuitenkin pystyn osallistumaan toukokuun SM-kilpailuihin, koska se vasta potuttaisi, jos tämä vamma veisi minulta sen kymmenennen perättäisen SM-rengaskullan…

Ja urheilun lisäksi kaikenlaiset vammat tietysti vaikuttavat myös muilla elämä osa-alueilla, kuten töiden puolella (hierominen, kurssien pitäminen). Mutta tätä se urheilijan elämä on, ja omat vammani ovat vieläpä olleet pieniä verrattuna moneen kollegaani.

Tsemiä siis kaikille muillekin vastaavassa tilanteessa oleville! Kyllä täältä taas noustaan :)

– Markku –