Miltä tuntuu, kun oma koti palaa?

Niin. Miltä se tuntuu?

Kauhealta tietty.

Ensireaktio, kun heräsimme yöllä, oli sydäntä riipaiseva epäusko. Se ei voinut vaan olla totta.

Sillä sekunnilla, kun palohälytin alkoi soida, taisin heti tietää, mitä tapahtuu. Sen rätinän kuuli kyllä ja ikkunasta näki loimotuksen – me vain olimme nukkuneet niin sikeästi. Nukumme aina tosi hyvin, mutta sinä yönä olimme varmasti erityisen syvässä unessa, kun meillä oli niin paljon univelkaa alla. Olimme menneet nukkumaan klo 1 yöllä ja laittaneet herätyksen keskipäivään.

Vähän yli neljä se palohälytin kuitenkin soi.

Kun juoksimme ulos itäpäädyssä sijaitsevasta huoneistostamme, jossa alkuun asuimme, talon keskiosa oli jo kattoa myöten tulessa.

Muistan, että huusin. En tiedä, huusinko mitään sanallista vai huusinko vaan ulos sitä tuskaa, kun tajusin, että meidän unelmiemme talo palaa ja se tulee palamaan kokonaan. Sen nimittäin tajusi kyllä heti, että mitään ei ole tehtävissä.

Tuntui epätodelliselta. Vastahan alle puoli vuotta aikaisemmin olimme toteuttaneet sen isoimman unelmamme, jota emme olleet kuvitelleet vielä voivamme toteuttaa tässä vaiheessa elämäämme.

Ja nyt se otettiin pois kertaheitolla.

Miksi?

Markku nappasi toisen kuuden kilon palosammuttimistamme ja juoksi alasti ulos sammuttamaan paloa, vaikka molemmat tiesimme, ettei siitä olisi hyötyä. Samalla Markku karjui, että soita hätänumeroon, mikä herätti minut siitä kauhun ja epäuskon tilasta, jossa hetken ehdin olla jäätyneenä.

Oli häkellyttävää – ja huojentavaa – huomata, miten toimintakykyisiä kuitenkin olimme. En enää osaa sanoa varmuudella, missä järjestyksessä asiat tapahtuivat, mutta uskoisin, että jo samalla kun itse juoksimme ulos, työnsimme Sisun ja Hukan pihalle. Samalla kun juoksin takaisin sisälle hakemaan puhelimen ja soitin hätänumeroon, taisin jo kantaa kamerareppuani pihalle.

On surkuhupaisaa, että tosiaan heti ensimmäiseksi olin pelastamassa kameraani. Sama kävi, kun reilu vuosi sitten kaaduimme koko sakki kanootilla Kuusamossa Oulankajoella – kaikki muu kastui ja katkaisin jopa vasemman kämmeneni luun siinä rytäkässä, mutta onnistuin silti nostamaan kamerareppuni ilmaan ja siten pelastamaan osan kuvauskalustostani.

Mutta takaisin siihen yöhön. Muistan huutaneeni kurkku suorana ja täynnä epätoivoa hätäkeskukseen moneen kertaan, että meidän talo palaa, tulkaa äkkiä, Malmgård 75, se palaa oikeasti, tulkaa äkkiä. Olin raivon ja paniikin sekaisessa tilassa, kun linjan toisesta päästä niin rauhallisesti moneen kertaan kysyttiin, että mikä on osoite ja onko ihmisiä tai eläimiä sisällä. Mikä osoite? Onko ihmisiä tai eläimiä sisällä? Lopulta jätin puhelimen pihalle linja auki lojumaan, koska halusin päästä auttamaan Markkua.

Tajusin myös, että Sisu ja Hukka ovat vapaana pihalla ja että kun palokunta tulee ja avaa pihan portit, ne pääsisivät vapaaksi ja Sisu karkaisi yön pimeyteen. Paniikki palavasta talosta muuttui paniikiksi siitä, että lisäksi hukkaisimme Sisun sinä yönä ja se jäisi auton alle tai jotain muuta kamalaa. Siispä juoksin sisälle hakemaan koirien hihnat ja pannat ja takaisin ulos ottamaan niitä kiinni.

Sisu ja Hukka eivät tajunneet ollenkaan, mitä tapahtuu. Ne vaan iloitsivat sitä, että olivat päässeet pihalle juoksentelemaan ja leikkimään. Hukan sain heti kiinni, mutta Sisu juoksi tapansa mukaan karkuun ja juoksin epätoivoisena karjuen ja komentaen perässä. Se epätoivo, että koiran vielä siinä tilanteessa täytyy ryhtyä ”leikkimään hippaa”. Lopulta tajusin hämätä Sisua ja huijata, että olisin lähdössä portista ulos, jolloin aina mukaan tahtova Sisu tuli luokse ja sain sen kiinni. Sidoin koirat hihnoissa puuhun ja avasin ison porttimme, jotta palokunta pääsisi ajamaan pihalle. Kaikkea sitä ihminen tajuaakin ajatella siinä tilassa.

Sillä aikaa Markku oli kantanut ulos Pumban häkkeineen ja Hilla-gekkomme terraarioineen ja jättänyt ne talon viereen ehkä 10 metrin päähän. Itselleni iski paniikki, että ne ovat liian lähellä palavaa taloa – mitä jos tuli leviää? Mitä jos pihamme monta sataa vuotta vanhat männytkin syttyvät tuleen ja koko tontti alkaa roihuta? Pitääkö meidän lähteä autolla karkuun?

Lisäksi päässä soi koko ajan, että missä palokunta viipyy? Miksei ne ikinä tule?

Palokunnalla kesti tuskastuttavan kauan.

Ennen kuin ostimme talomme keväällä niin katsoin jo silloin, että lähin palolaitos on Porvoossa asti. Totesin jo silloin, että jos syttyy tulipalo, heillä kestää ainakin 20 minuuttia tulla ja talo palaa ennen kuin kukaan ehtii paikalle.

En muista tarkalleen, mitä kaikkea touhusimme ennen kuin palokunta tuli. Itkimme ja panikoimme ja muistan hetken, jona Markku istui kyykyssä maassa päätään pidellen ja tuijotti epäuskoinen kauhun ilme silmissään meidän palavaa taloa. Siirsimme jossain kohtaa Pumban ja Hillan kauemmaksi talosta, ja Markku sai pelastettua joitain vaatteita ja esimerkiksi tajusi napata kaikki avaimet tuulikaapista. Hän siirsi talon vieressä olleen Corollamme kauemmaksi – takavalot olivat ehtineet jo vähän sulaa kuumudessa – ja laitoimme koirat auton takapaksiin. Jossain kohtaa naapurimme tuli paikalle, kun heidän collie oli herättänyt heidät.

Niin ja jossain kohtaa puin villatakin yöpaitani päälle ja kehotin yhä alasti olevaa Markkua pukemaan jotain päällensä. Emme tiedä, paljonko asteita oli, mutta veikkaan, ettei sää ollut montaakaan astetta plussan puolella. Siinä tilassa kylmyyttä ei kuitenkaan tajunnut ollenkaan, ja itse olin varmaan useamman tunnin pelkkä yöpaita ja villatakki päälläni ja saappaat jalassa, ilman housuja tai edes alushousuja.

Ensimmäisenä paikalle ajoi ambulanssi, joka jäi muutaman sadan metrin päähän ison tien varteen, varmaankin tarkoituksenaan ohjata jäljessä tulevia paloautoja. Olimme Markun kanssa epätoivoisen hämmentyneitä – miksei ne jo tule? Odotin ja odotin ja odotin, että viimein kuulisin paloautojen sireenien soivan, mutta mitään ei koskaan kuulunut. Tulivatko ne ilman hälytysääniä vai oliko talostamme lähtevä humina ja räiske niin kovaa, ettemme kuulleet autojen ääniä? En osaa sanoa.

Kun viimein näimme paloautojen tulevan isoa tietä kartanolle johtavaa tammikujaa pitkin, näytti että ne matelevat. Ne ”matelivat” koko matkan meille asti ja näytti, että palomiehet kuin hidastettuina kömpivät autoista ja kantoivat ihan rauhassa vesiletkuja pihallemme ja alkoivat ihan rauhassa pikkuhiljaa sammuttaa vesivanoilla, joilla ei näyttänyt olevan mitään vaikutusta siihen liekkimereen, jonka vallassa talomme oli.

Samalla kun kaikki ympärillä toimivat hidastettuina, oma sydän tuntui repevän entistä enemmän ja olisi tehnyt koko ajan mieli vaan huutaa. Mutta todellisuudessa vaan tuijotin taloamme ja näin silmissäni, miten meidän koko siinä suunnittelema tulevaisuus palaa siinä nenäni edessä, enkä itse voi tehdä mitään eikä kukaan muukaan voi tai tunnu edes tosissaan haluavan tehdä mitään.

Kun palokunta tuli, kuvittelin, että olisi huojentunut olo, mutta olikin vain entistä avuttomampi olo. Siinä kohtaa tuntui, ettei voi itse enää tehdä mitään. Muistan tuijottaneeni automme luota taloa ja todenneeni pääni sisällä, että onhan se aika visuaalisesti vaikuttava näky. Ajattelin, että jos nyt talomme kerran palaa, niin perkule ainakin haluan sairaan upean kuvan siitä.

Kaivoin siis kameran ulos tuomastani kamerarepusta ja aloin kuvata.

Se tuntui niin absurdilta ja ironiselta ja raa’alta. Sairaaltakin. Kuvata nyt omaa taloa, sitä omaa suurta unelmien taloa, kun se palaa siinä nenän edessä. Mietin, onko mitään järkeä kuvata, kun oma koti ja koko siinä näkemämme tulevaisuus palaa, mutta samaan aikaan tiesin, että halusin nähdä sen ja kuvata sen kaiken. Miten muuten jälkikäteen voisin muistaa ja uskoa, että mitä oikeasti tapahtui. Jo siinä kohtaa pelkäsin, että tätä tulee olemaan vaikea uskoa todeksi ja tiesin, että valokuvat ovat itselleni niin tärkeitä, että niistä tulisi varmasti olemaan lohtua ja apua asian käsittelyssä. Tai en tiedostanut asiaa siinä kohtaa vielä näin syvällisesti, mutta tiesin, että jos en kuvaisi, se harmittaisi minua myöhemmin.

Kuvaaminen myös kummalla tavalla rauhoitti ja helpotti oloa, kun oli jotain itselle tuttua tekemistä sen kaiken keskellä. Vaikka itkin ja tärisin ja huusinkin välillä samalla kun kuvasin, itse kuvaaminen tuli selkärangasta.

Lisäksi jälkeenpäin mietin, että ehkä myös helpotti, kun kameran kautta pystyin seuraamaan talon paloa ja sammutustöitä ikään kuin toisten lasien – kirjaimellisesti siis linssin – läpi. Menin osittain jonkinlaiseen työmoodiin ja katsoin kameran kautta paloa vähän kuin jonkun ulkopuolisen silmin.

Paikalle tullut palomestari jututti minua ja Markkua useaan kertaan siinä aamuyöllä. Ensin palokunta taisi olla kiinnostunut siitä, oliko talossa jotain räjähdysherkkiä aineita yms. En muista enää tarkalleen, mitä kaikkea hän kyseli. Myös kaksi poliisia tulivat aika pian paikalle, ja niin he kuin palomestari kyselivät, mitä oli tapahtunut ja me itkien kerroimme kaiken, mitä siinä kohtaa osasimme ja heti alusta alkaen epäuskoisena kysyimme ja yritimme ymmärtää, miten meidän talo oli syttynyt tuleen. Mikä ihme oikein oli sytyttänyt tulen, kun eihän siellä keskellä taloa edes ollut juuri mitään, mikä olisi voinut syttyä?

Jossain kohtaa aamuyötä paikalle tuli myös kriisityöntekijöitä, joiden läsnäolosta ei tosin tuntunut olevan meille hyötyä. He olivat kuin kaksi äitihahmoa, jotka tulivat paikalle ”hössöttämään kaikkea epäolennaista”, kuten kehottamaan, että meidän pitäisi pukea lämmintä päälle ja syödä ja juoda jotain. Teki mieli huutaa heille, että lopettakaa ja ettekö te tajua, ettei tuollaisilla pikkujutuilla ole meille mitään merkitystä, kun prkl meidän koko unelmien talo palaa siinä meidän silmien edessä. He myös yrittivät houkutella meitä lähtemään pois, ja se vasta meitä raivostutti, emmekä suostuneet siihen missään nimessä. Meille oli erityisen tärkeää saada olla siellä paikalla ja seurata, mitä talollemme tapahtuu. Ei tullut kuulonkaan, että lähtisimme pois.

Olin todella epäystävällinen koko sen aamuyön, aamun ja päivän. Tiesin, että on varmasti ihan normaalia ja ok, että tunteet menevät vuoristorataa ja en edes halunnut yrittää hillitä itseäni, vaan annoin kaiken vaan purkautua ulos, mutta samaan aikaan jo niinä hetkinä koin huonoa omaatuntoa siitä, että olin epäystävällinen ihmisille, jotka olivat siellä auttamassa ja tekemässä työtänsä. Etenkin minua säälitti näiden kriisityöntekijöiden puolesta, koska heitä kohtaan olin tosi töykeä. Pyysin heiltä jo silloin yöllä anteeksi, kun he lähtivät ja moneen kertaan myöhemminkin puhelimessa, mikä myös toki oli varmaan omalla tavallaan hassua.

Yksi naapurimme – tai itse asiassa heidän koira – oli herännyt tulipaloon, ja naapuri tuli paikalle jo ennen palokuntaa. Hän oli ensimmäinen tuttumme, joka tiesi, mitä tapahtuu. Jossain kohtaa aamua yksi toinen naapuri lähetti viestin, että Malmgårdissa on palanut talo. Muistan lukeneeni sen todella kyynisenä ja vastanneeni ensin, että ”ai onko”. Päätin myös ilmoittaa asiasta vanhemmilleni ja mietin, mitä ihmettä kirjoitan. Tiesin, että he vielä nukkuisivat monta tuntia ennen kuin näkisivät viestin ja arvasin, että mitä ikinä kirjoittaisin, heidän olisi sitä vaikea uskoa. Siispä laitoin vain suoraan kolme sanaa: Koko talo paloi.

Samalla tajusin, etten tule kestämään sitä, jos ihmiset alkavat laittelemaan meille viestitse kyselyitä, että ollaanko me kunnossa ja että ei kai se ollut meidän talo. Niinpä postasin hyvin nopeasti itse kuvan palavasta talostamme someen saatetekstillä, jossa tein selväksi sen, mikä on tilanne.

Ajattelin, että parempi olla alusta alkaen mahdollisimman avoin koko asian kanssa, kuten olemme olleet avoimia aina muutenkin, koska se on meille luontainen tapa ja joku muu tapa vaan aiheuttaisi meille ahdistusta. Lisäksi olemme hyvin huonoja piilottelemaan tai peittelemään asioita, ja itse olen tosi huono esimerkiksi teeskentelemään, joten tiesin, että tulisin hulluksi, jos en ihan avoimesti kertoisi tästä elämämme tähän asti suurimmasta asiasta etenkin, koska se koskettaa vain meitä itseämme ja voimme ihan itse päättää, kerrommeko siitä ja miten paljon.

Lisäksi toki tajusin heti, että jos jotain hyvää voi tästä pahasta seurata niin edes se, että voimme tällä tarinalla koskettaa muita ja ehkä jopa auttaa jotenkin siinä, ettei kukaan koskaan joutui mitään tällaista kokemaan. Tähän asti olemme olleet sellaisia hyvän mielen lähettiläitä ja meille itselle on tuonut paljon iloa jakaa kaikkia positiivisia asioita elämästämme ja tekemisistämme, ja vaikka olenkin yrittäjä ja tavallaan kaikki, mitä jaan ulospäin, on samalla markkinointia, niin en kuitenkaan jaksa tai halua jakaa asioita markkinointiajatuksella, vaan ihan vaan sen mukaan, mikä itsestä on kivaa ja tuntuu hyvältä ja oikealta.

Kuitenkaan elämä ei ole vain pelkkää onnea ja autuutta ja mitä tahansa voi tapahtua milloin vain, kuten tämä tulipaloyökin osoitti. Toivon, että omalla tarinallamme voimme näyttää, että elämä ja unelmat voivat kuitenkin vielä jatkua tällaisenkin jälkeen.

Palopäivänä ei kyllä tosiaankaan tuntunut siltä ja tätä kirjoittaessanikin nyt liki neljä viikkoa myöhemmin on epätoivon hetkiä, joina emme todellakaan ole varmoja, että tapahtuuko niin, mutta silti joku hulluus saa meidät koko ajan yrittämään entistä enemmän ja toivomaan, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi. Kyllähän sitä ihminen selviää vaikka mistä tahansa, mutta me emme halua ”vain” selvitä, vaan päästä samaan kuin mitä meillä jo oli. Ja tällä en tarkoita sitä, mitä meillä oli materialistisesti, vaan sitä onnea ja rikkautta, mikä meillä oli henkisesti.

Mutta taas takaisin paloaamuun ja -päivään. Me olimme Markun kanssa paikan päällä sen ihan koko aamupäivän, päivän ja iltapäivän. Sisu ja Hukka nukkuivat ensin monta tuntia ihan rauhassa siellä Corollan takaosassa. Jossan kohtaa otimme ne ulkoilemaan kanssamme. Pumba-kanimme oli niin ikään autossa, ja Hilla-gekkomme tajusimme jossain kohtaa aamua viedä terraarioineen naapurille, kun havahduimme kauhuksemme siihen, että sehän jäätyy siellä ulkona. Koska emme itse kaikelta adrenaliinilta tunteneet kylmyyttä – vaikka huomasinkin moneen kertaan täriseväni ihan hysteerisenä – niin emme ihan heti hiffanneet, että Hilla pitäisi saada lämpimään. Onneksi kuitenkin havahduimme asiaan ajoissa, ja Hillalle ei siis myöskään käynyt mitään.

Jossain kohtaa aamua palomestari alkoi valmistella meitä henkisesti siihen, että paikalle saapuisi kaivinkone auttamaan sammutustöissä. Meille selitettiin, että kaivinkoneella on pakko kaapia esimerkiksi kaikki katon eristeet alas ja myllätä ne kunnolla, jotta kaikki kytevä aineskin saataisiin sammutettua. Ymmärsimme tämän hyvin. Saamamme käsitys kuitenkin oli, että talo pyrittäisiin sammuttamaan siten, että sitä vahingoitettaisiin mahdollisimman vähän ja että esimerkiksi voisimme vielä lopuksi käydä pelastamassa talon sisältä päädyistä irtaimistoa.

Toisin kuitenkin kävi. Siinä oli monta muuttujaa matkan varrella, ja paikalla olevat ihmiset ehtivät vaihtua, kun aamu muuttui aamupäiväksi, päiväksi ja iltapäiväksi.

Mutta lopputulos oli käytännössä se, että meidän talostamme paloivat talon keskiosa ja katto kokonaa – ja koko muu talo laitettiin kaivinkoneella kirjaimellisesti paskaksi. Esimerkiksi talon länsipäässä ollut pönttöuuni päätyi talon itäpäätyyn, ja monet asiat, joihin tuli tai edes kuumuus ei ollut kaikonnut, murskattiin rikki niin isolla kädellä kuin on mahdollista.

Myöskään palon syttymissyytä ei voitu jälkikäteen selvittää, koska talo paloi keskeltä kuitenkin tosi rajusti ja lisäksi se ”sammutettiin” niin rajulla tavalla. Emme halua tätä asiaa sen enempää avata (ja emme tiedä edes, aukeaako se meille itsellemme koskaan – olemme menossa vielä kuulemaan selityksiä), ja talomme on joka tapauksessa poissa eikä sitä mikään muuksi muuta. Mutta toivomme, ettei kukaan koskaan joutui kokemaan samaa, nimittäin kotinsa palamista, missään mittakaavassa.

Tähän väliin mittakaavasta enemmänkin.

Olisi voinut käydä pahemminkin.

No niin olisi voinut.

Aina voisi käydä pahemmin, jos henki kuitenkin vielä kulkee.

Jos joltakulta katkeaa käsi, niin ei siihen kuitenkaan todeta, että ”onhan sulla vielä toinenkin käsi”,

Tai jos joltakulta kuolee koira ei siihen todeta, että ”onneks sulla on vielä toi kissa”.

Tottakai me itse ihan ensimmäisenä kiitimme, että onneksi meille tai eläimillemme ei sattunut mitään. Jos olisi sattunut, itse talo ja kaikki irtaimisto olisi ollut pientä siinä rinnalla ja voi olla, ettei meillä siinä tapauksessa olisi ollut halua tai voimavaroja kertoa kaikesta, ainakaan näin nopeasti tapahtuneen jälkeen.

Lisäksi meillä oli yhä Helsingin opiskelija-asuntomme ja osa tavaroistamme siellä. Kaikki ei siis tuhoutunut.

Mutta näistä kiittäminen ei pyyhi pois sitä, että tämä oli silti iso tragedia meille. Itsekin olemme tosin syyllistyneet asian vähättelyyn.

Tässä kuluneiden viikkojen aikana olen oppinut paitsi tosi paljon itsestäni niin myös siitä, miten itse haluan tulevaisuudessa kohdella (tai ainakin yrittää kohdella) ihmisiä, joille on sattunut jotain kamalaa elämässään.

En esimerkiksi haluaisi ikinä vähätellä kenenkään murheita.

Toisaalta en haluaisi jakaa omaa pahaa oloani tai traagisia tarinoitani muille – etenkään juuri itse jotain traagista kohdanneille – vaan ainoastaan osoittaa myötätuntoa. Tai siis en ”ainoastaan”, vaan juuri se on tosi tärkeää, nimittäin myötätunnon saaminen tällaisessa tilanteessa.

En myöskään haluaisi syyllistyä siihen, että valitan muille pienistä asioista – mutta samaan aikaan haluan säilyttää kyvyn ja oikeuden valittaa myös pikkujutuista ja sen, että annan muidenkin rauhassa valittaa myös pienistä asioista. On ihan ok kirota sitä, että koira kakkasi yöllä matolle, kunhan samaan aikaan osaa päässään suhteuttaa asian ja tietää, että oikeasti se on aika pieni murhe. Ihmisellä on kuitenkin aina oikeus murehtia, vaikka asiat olisi kuinka hyvin, kunhan ymmärtää, että ”hei mulla on asiat aika hyvin, kun murheet on näin pieniä”. Ja sen valituksen saa myös sanoa ääneen, mutta kai oleellista on se, miten sen valituksen tekee.

En myöskään halua kyynistyä ja haluan säilyttää sen ilon ja elämänilon – ja tietyn ”pää pilvissä” -elämänasenteen tämänkin jälkeen. Jos onnistun siinä, se on mielestäni iso voitto.

Haluaisin selvitä tästä kuten kaikki ne ihailemani ihmiset/perheet, jotka ovat selvinneet heitä kohdanneista traagisista asioista – paljon paljon paljon tätä pahemmistakin. Toisaalta haluan myös, että ihmiset tajuavat, ettemme me ole silti mitään ihmeihmisiä vaan ihmisiä vain ja että meilläkin on ne hetket, kun vaan makaamme sängyssä itkien pystymättä nousemaan ylös ja usko tulevaan loppuu.

Ja haluan sallia myös ne hetket niin itselleni ja muille, koska oikeasti kukaan ei ole kuitenkaan mikään ihmeihminen eikä tarvitsekaan olla.

Mutta taas takaisin siihen tulipalopäivään.

Aamun ja aamupäivän aikana kävin läpi monia tunteita epätoivosta, epäuskosta ja surusta tiettyyn tyhjyyden tunteeseen ja raivoon asti. Alusta alkaen tiesimme, että syttymisvaihtoehtoja ei ollut kuin muutama ja että palo ei ollut kenenkään syytä. Silti hetkittäin olin raivon vallassa.

Muistan esimerkiksi hetkiä, joina tuntui, että paikalla oli kymmeniä ihmisiä, jotka vaan tuijottivat tulipaloa, eikä juuri kukaan tehnyt mitään. Näin vain yhden palomiehen sammuttamassa taloa ja näytti, ettei sillä vedellä ollut mitään vaikutusta siihen liekkimereen, joka söi koko taloamme – ja kymmenet muut palomiehet vaan seisoivat siinä vieressä tuijottamassa. Teki mieli huutaa heille, että tehkää jotain, miksi te vaan tuijotatte!

En tiedä/muista, mitä kaikkea huusin, mutta tiedän, että olin vihainen ja epäkohtelias monelle. Paikalla olleelle palomestarille raivostuin, kun hän jossain kohtaa halusi puhua ainoastaan Markulle ja huusin hänelle täyttä kurkkua jotain sellaista, että ”lupaan pitää turpani kiinni, mutta sun on kerrottava kaikki myös mulle, tää on mun talo”. Oikeasti siinäkin oli kyse väärinymmärryksestä: palomestari oli halunnut kertoa Markulle ensin, että kohta paikalle tulee se kaivinkone, joka alkaa tuhoamaan taloamme. Hän halusi, että Markku kertoisi asian sitten minulle eli että mieluummin kuulisin sen Markulta kuin häneltä, mutta minä tulkitsin, että hän sulki minut pois keskustelusta, koska ei halunnut puhua kanssani, kun olin niin tunteiden vallassa. Onneksi hän osasi heti selventää tilanteen auki, ja muutenkin se ensimmäinen paikalla ollut palomestari oli aivan ihana ihminen ja teki varmasti kaikkensa siinä tilanteessa, missä ei paljoa voinut tehdä.

Muistan myös hetkiä, joina muistin jotain, mitä talon sisällä oli ollut ja se aina sai epätoivon ja surun kiehumaan yli äyräiden uudestaan ja uudestaan. Jossain vaiheessa muistin esimerkiksi sen punaisen puisen keinuhevosen, jonka olin saanut 1-vuotialahjaksi. Tai sen puuauton, joka oli mummini lapsuudesta. Tai sen koristeellisen antiikkisen 20-luvun vaatekaapin, joka oli yli kaksi metriä leveä ja kauttaltaan fasettihiotun peilin peittämä – olin niin odottanut, että pääsisin laittamaan sen vastaremontoituun makkariimme.

Ne kaikki – kuten kaikki muukin, jolla oli eniten tunnearvoa – olivat siellä talon keskiosassa, josta palo sai alkunsa, joten niiden pelastumisesta ei ollut alkuunkaan mitään toivoa.

Olimme paikalla talollamme koko sen lauantain aina pimeän tuloon asti. Sammutustyöt jatkuivat vielä pitkälle iltapäivään. Joskus kahden aikaan viimeinenkin paloauto lähti. Ennen lähtöä he täyttivät puisen paljumme, jota olimme turvottaneet pari viimeisintä viikkoa. Ajattelimme, että voisimme tulla joku päivä sinne saunomaan telttasaunaamme ja paljuilemaan.

Palju kuitenkin vuoti yhä, ja seuraavana päivänä se oli liki tyhjä.

Palopäivän päätteeksi, kun ihan kaikki muut olivat jo poistuneet paikalta, istuimme talomme edessä tuijottamassa sitä, mitä oli jäljellä.

Se oli pelkkä kasa. Se ei edes näyttänyt talolta, joka olisi palanut, vaan vaan tuhotulta kasalta puutavaraa ja roskaa.

Sitä oli vaikea käsittää, että istuimme siinä samassa kohdassa, jossa alle puoli vuotta aiemmin istuimme sydämet onnesta pakahtuen sinä päivänä, jona olimme tehneet elämämme tähän asti isoimman asian eli ostaneet unelmien hirsitalomme ja samalla ensiasuntomme. Tähän asti olimme asuneet vaatimattomasti yhdessä 11 vuotta opiskelija-asunnossa ja säästäneet paitsi matkustelua ja Kuukkelia, niin myös tätä isointa unelmaamme varten.

Nyt tämä tulipalo muuttui tähänastisen elämämme isoimmaksi asiaksi.

Ironista oli myös se, että se lauantai valkeni mitä kauneimpana päivänä. Aurinko nousi sieltä kartanon mailta päin ja valaisi taloamme yhtä kauniisti kuin aina sellaisina aamuina. Ironisena havainnoin, kuinka automaattisesti hain kuviini ja videoihini upeita aamuauringon mahdollistamia valaistuksia. Toimin kuin kone, paitsi että tällä koneella olikin sydän, joka tuntui kuin vuotavan verta siinä samalla.

Muistan myös, kun jossain kohtaa aamua tikka alkoi nakuttaa puuta, kuten se joka aamu tekee aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Siinä hetkessä tajusin, että olin aina vähän pelännyt, että jonain päivänä jotain kamalaa vielä tapahtuisi meille. Olemme saaneet elämässä niin paljon ja olemme olleet niin onnellisia, että sellainen onni tuntuu laittomalta.

Nyt kun jotain hirveää tapahtui sitä huomasi, ettei maailma kuitenkaan kaatunut. Se jatkoi ympärillä kuten ennenkin.

Me kuitenkin muutuimme.

Emme koe, että meille olisi jäänyt tulipalosta varsinaisia traumoja. Olemme siitä kiitollisia. Olen nimittäin kuullut hurjiakin tarinoita siitä, miten voi käydä tällaisen kokemuksen jälkeen.

Mutta toki tämä jättää meihin ikuisen jäljen.

Toisaalta en halua myöskään koskaan unohtaa tätä. Heti ensimmäisenä viikkona kävimme Markun – ja useiden viranomaisten ja muiden – kanssa läpi sen päivän tapahtumia. Mutta eniten tietysti kahdestaan.

Olemme miettineet ja vatvoneet ja jossitelleet läpi kaiken mahdollisen ja se on ollut tarpeen. Oma ajatukseni on aina ollut se, että varmin tapa saada itselleen traumoja on, ettei puhu tai ajattele asioita. Ne on parempi vaan kohdata.

Minulla on ollut tapana ajatella välillä kauheita asioita jo ennakkoon. Olin aiemmin jo käynyt mielessäni läpi skenaarioita, missä elämässä tapahtuu hirveyksiä. Uskon, että kamalien asioiden ajatteleminen valmistaa ihmistä henkisesti kohtaamaan hirveitä asioita, jos niitä oikeasti sitten tapahtuu.

On toki eri asia toki vatvoa asioita liiaksi asti, oli se sitten ennakkoon tai jälkeenpäin. Kohtuus kaikessa pätee tähänkin, niin tylsältä kuin se kuulostaa.

Meille olikin selvää alusta asti, että me käymme kaiken läpi ja käsittelemme kaiken perinpohjin ja emme edes yritä unohtaa mitään, vaan pikemminkin yritämme muistella kaiken mahdollisimman tarkkaan. Mutta että samalla lähdemme jo miettimään tulevaa heti, kun energiaa riittää.

Ja teimmekin juuri niin, vaikka todellisuudessa en ole varma, onko sitä energiaa oikeasti riittänyt.

Saimme kuitenkin apua. Vaikka olemme avoimia, niin olemme myös sellaisia omissa oloissamme viihtyviä erakkoja. Vaikka tykkäämme ihmisistä, tarvitsemme tosi paljon omaa aikaa – tai meidän tapauksessa aikaa kaksistaan.

Ensimmäistä kertaa elämässä oli kuitenkin tarve antaa muiden auttaa. Ja moni on auttanut ja elänyt mukana tässä kaikessa ja se on ollut mieletöntä. Jo nyt on ollut todella paljon sellaisia kohtaamisia ihmisten kanssa, jotka ilman tulipaloa olisivat jääneet kokematta ja uskon, että tämän myötä me olemme jotenkin avautuneet entistä enemmän sosiaalisesti ja se tuo varmasti omanlaistaan rikkautta elämään tulevaisuudessa.

Toisaalta avautuminen on myös pelottavaa ja tekee entistä haavoittuvaisemmaksi. Vähän samalla tavalla kuin se, että uskaltaa toteuttaa asioita ja haaveitaan ja elää täysillä. Se, että osaa ja uskaltaa olla onnellinen.

En hetkeäkään toivo, että emme olisi ostaneet taloamme silloin alkukesästä. Vaikka on raakaa, että saimme niin lyhyen hetken nauttia siellä asumisen onnesta, niin ilman sitä kokemusta emme tietäisi, että se talo oli kaikessa vaatimattomuudessaankin juuri se oikea talo meille.

Miten oikeasti kuuluu reagoida, kun oma unelmien koti palaa ja tuhoutuu kokonaan?

Olen miettinyt tätäkin paljon kun olen päätynyt pohtimaan, että mitähän ihmiset oikein ajattelevat tästä meidän tavasta käsitellä asiaa.

Mutta loppupeleissä olen päätynyt siihen, että sillä ei ole väliä.

On ollut surkuhupaisaakin seurata itseään tässä kuluneiden viikkojen aikana. Samankin päivän aikana yhtenä hetkenä saatan parkua valtoimenaan ja vähän ajan päästä saatan jo nauraa jollekin mustalle vitsille samasta aiheesta ja hetken päästä sisuuntua ja lähteä tarmolla miettimään, mitä teemme seuraavaksi. Ehkä se on jotain tietynlaista temperamenttia.

Ensimmäistä kertaa elämässäni on myös ollut niitä aamuja, joina ei tekisi mieli nousta sängystä ylös. Etenkin yksi aamu tulipaloa seuraavalla viikolla oli tosi vaikea ja jopa pelästytti vähän.

Välillä tekee mieli vaan huutaa, että miksi näin piti tapahtua.

Ja perään tekee mieli lyödä itseä siitä, että miten kehtaan valittaa, kun meillä kuitenkin on edelleenkin niin paljon kaikkea ja asiat niin hyvin.

Koskettavinta ja eniten apua on ehkä ollut, kun olemme saaneet muutamia tosi kauniita viestejä ihmisiltä, joille on tapahtunut jotain vielä monin monin kerroin pahempaa (itse asiassa ehkä jopa pahinta, mitä ihmiselle voi kuvitella tapahtuvan). Ja kuitenkin heidän viestinsä ovat olleet täynnä vilpitöntä myötätuntoa ja surua siitä, mitä meille on tapahtunut.

Niinä hetkinä sitä tajuaa, että noin itsekin haluaisimme tosiaan tästä selvitä. Että tämä tapahtunut ei söisi meidän empatiakykyämme, että emme katkeroidu ja että osaisimme tämän jälkeen entistä enemmän ymmärtää ihmisiä heidän murheissaan, olivat ne sitten isompia tai vaikka kuinka paljon pienempiä kuin tämä meidän murhe.

Ensimmäinen yö tulipalon jälkeen oli ratkaiseva. Tarkistimme palohälyttimet ja kävimme kumpikin mielessämme läpi vaikka mitä ja mietimme, uskaltaako sitä nukahtaa.

Mutta me nukahdimme. Olin niin huojentunut sen ensimmäisen yön jälkeen.

Olemme myös aina rakastaneet tulta. Takkatulta. Nuotioita. Rakastuimme syksyn aikana erityisesti puuhelloihimme ja pönttöuuneihimme.

Kun talomme paloi oli jännää huomata, että se tuli itsessään ei varsinaisesti pelottanut. Se kaikki kauhu syntyi siitä, että meidän talo, johon ehdimme rakastua niin lyhyessä ajassa jo niin tulisesti ja siinä näkemämme tulevaisuus, tuhoutui.

Se oli toki todella iso tulipalo, jonka jo sammutustöiden mittakaava todistaa. Se voima ja räiske ja kuumuus ja humina, joka siitä huokui, oli mittakaavaltaan jotain ihan muuta kuin se lämmin, tunnelmallinen ja turvaa antava takka- tai nuotiotuli, jota rakastimme.

Samaan aikaan se oli kuitenkin ihan kuin nuotio vaan, mutta isompi. Ja se nyt vaan sattui pääsemään valloilleen syystä, joka ei ollut kenenkään.

Toki tilanne ja suhtautumisemme tuleen voisi toki olla ihan erilainen, jos emme esimerkiksi olisi päässeet niin helposti ulos talosta. Meillä ei hetkeäkään ollut pelkoa omamme tai lemmikkiemme hengen puolesta, ja koska meillä molemmilla säilyi täysi toimintakyky hädän hetkellä, kokemus ei ollut varmastikaan yhtään sellainen kuin jos oikeasti pääsisi juuri ja juuri pakenemaan palavasta rakennuksesta.

Koko loppuelämän kannalta on myös todella huojentavaa tietää, että kun jotain tuollaista tapahtuu, me molemmat pystymme auttamaan joko itseämme tai muita. Sitähän on mahdoton tietää etukäteen, mikä oma reaktio tuollaisessa tilanteessa on. Että lamaantuuko sitä vai pystyykö toimimaan. Ja olen onnellinen, että me pystyimme nimenomaan toimimaan ja vielä erittäin tehokkaasti.

Ihmiset rakastavat tarinoita, ja juuri tällaiset meidän kaltaiset tarinat koskettavat todella paljon. Itse uskon, että muiden tarinoiden – ja fiktion – kautta sitä osaa juurikin peilata omaa elämää ja laittaa asioita mittakaavaan ja osata olla – tai ainakin yrittää olla – kiitollinen ja onnellinen kaikesta siitä, mitä itsellä on.

Mutta mitä antaisinkaan, että meidän tai kenenkään muunkaan ei tarvitsisi olla osa tällaista tarinaa. Että riittäisi, että niitä tarinoita tapahtuu vaikkapa leffoissa tai tv-sarjoissa.

Toivoisin, että voisimme palata takaisin siihen omaan onnelliseen kuplaamme, jossa olimme. Se, mitä meillä oli, riitti meille sellaisenaan ja olimme siitä ikionnellisia ja kiitollisia emmekä kaivanneet yhtään mitään enemmän eikä meillä ollut kiire mihinkään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

*