Olen jo pitkään ajatellut kirjoittaa viime vuodesta. Ennen kaikkea itseäni varten – jotta kaikki tapahtumat ja etenkin fiilikset jäisivät talteen. Sitä nimittäin unohtaa yllättävän paljon. Tai ei ehkä suorastaan unohda, mutta asiat hautautuvat jonnekin syvälle mielen sopukoihin, mistä ne saattavat sitten muistua mieleen, jos saa sellaisia ärsykkeitä, jotka kutittavat ne esiin. Mutta mitä jos niitä sopivia muistoja herätteleviä ärsykkeitä ei tulekaan? Kuinka paljon meillä jääkään unholaan asioita ja muistoja?

Haluaisin kirjoittaa muutenkin enemmän ylös asioita itseäni varten. Mutta ei haittaa, jos joku muukin niitä lukee ja jos joku muukin niistä saa iloa tai inspiraatiota. En tiedä, saako, eikä se ole pääpointti.

Viime vuosi oli todellinen unelmien täyttämisen vuosi. Täytimme Markun kanssa kumpikin 30. En sanoisi, että meillä olisi ollut mitään kolmenkympin ”kriisiä”. En muutenkaan tykkää ajatustavasta, että elämä olisi yhtä kriisistä toiseen kulkemista. Tottakai haasteita on välillä – pienemmässä mittakaavassa jopa joka päivä – mutta ennemmin haluan katsoa elämää kehittymisen kautta. Me kehitymme ja muutumme koko ajan ja elämme läpi erilaisia vaiheita.

Sanoisin, että me etenimme viime vuonna pisteeseen, jossa voi puhua kolmenkympin kriisin sijaan kolmenkympin rohkeudesta. Se ei iskenyt meihin kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta jossain kohtaa vuotta kuitenkin tajusimme, että ”hitto, kylläpäs voimme”. Päätimme, että emme enää anna ”ei niin voi tehdä” -ajatusten liikaa rajoittaa meitä. Mietimme kyllä kaikki vaihtoehdot läpi. Kuuntelemme epäilykset ja käsittelemme ne – mutta että loppujen lopuksi kyllä me voimme toteuttaa aika montakin unelmaamme ja ei ”sitten joskus”, vaan tasan tarkkaan nyt. Tai ainakin aloittaa niiden toteuttamisen jo nyt, vaikkakin sitten vasta ajatuksen tasolla.

Vielä kuukausi sitten ei ollut niin ilmiselvää, miten kannattavaa kaikki viime vuonna tekemämme todella oli. Nyt kuitenkin moni asia on jo muuttunut ja on selvinnyt, että maailma voi muuttua hetkenä minä hyvänsä, eikä ainoastaan yksilön mittakaavassa, vaan koko maailmankin mittakaavassa.

Me haaveilimme pitkään hippipakusta. Aluksi se oli vain hullu haave, joka pikkuhiljaa alkoi konkretisoitua siihen, että ryhdyimme etsimään itsellemme hippipakua ja selvittämään, mistä oikeastaan käytännössä haaveilimme ja vastasiko käytäntö haavekuviamme. Vaati paljon rohkeutta ja itse-epäilyiden läpikäymistä ennen kuin oikeasti teimme sen – matkustimme Englantiin ja ostimme Kuukkelin. Se oli taloudellisesti elämämme tähän asti isoin päätös.

Hippipakunhakureissustamme on oma kattava kolmeosainen pitkä (lehti)juttu, jonka ensimmäinen osa löytyy täältä: Unelmien Kleinbus Englannista – hippipaku nimeltä Kuukkeli OSA 1/3

Siitä tuli sellainen fiilis, että kaikki on mahdollista. Ei toki oikeasti kaikki, mutta monen asian voi toteuttaa tietyssä määrin niissä puitteissa ja niistä lähtökohdista, mitä juuri meille on suotu, kun ottaa omista mahdollisuuksista kaiken mahdollisen irti ja on myös valmis joustamaan niissä haaveissaan.

Heti Kuukkelin hakemisen jälkeen päätin, että nyt toteutetaan sitten toinenkin unelma, ja niin hankimme siperianhuskyn, Sisun. Olimme pitkään haaveilleet huskystä ja ajatelleet, että pitää hankkia koiranpentu ennen kuin Simba on liian vanha, jotta se vielä jaksaa pentua ja voi ”opettaa” sen hyville tavoille. Kun Sisu oli ollut meillä viisi päivää suuntasimme koko lauma Kuukkelilla Kolille ruskaretkelle.

Kolmas viime vuoden suuri juttu oli päätös matkustaa alkuvuodesta 2020 Galapagossaarille. Emme olleet siitä edes kauheasti etukäteen haaveilleet, koska olin sivuuttanut ajatuksen jo lähtökohtaisesti jotenkin mahdottomana, ihan kuin Galapagossaaret olisi sellainen utopistinen kerran elämässä -unelma, jonka harva pystyy toteuttamaan. Mutta kun asioista otti vähän selvää, niin selvisi, että ihan ”normaalikin” ihminen – tai siis meidän tapauksessa keskivertoa vähemmän tienaava suomalainen kolmekymppinen pariskunta – voi kyllä matkustaa sinne. Matkasta tuli kyllä kallein koskaan tekemämme reissu, mutta se oli oma valintamme, koska päätimme, ettemme pihistele liikaa, vaan kun sinne kerran menimme, niin otimme siitä kaiken ilon irti. Eli toisin sanoen puolet pienemmälläkin budjetilla olisi voinut sen haaveen toteuttaa.

Mutta mitä jos olisimme odotelleet unelmiemme kanssa tähän vuoteen tai johonkin hamaan tulevaisuuteen?

Kuukkelin hakeminen ulkomailta olisi nyt koronakriisin iskettyä sula mahdottomuus. Simba menehtyi pari viikkoa sitten, joten jos olisimme odotelleet, Sisu ei koskaan olisi saanut kasvaa Simban kanssa emmekä me olisi oppineet, miten ihanaa on, kun on kaksi koiraa, joista on tuplasti iloa niin meille kuin toisilleen. Galapagossaarille tuskin uskaltaisimme suunnitella matkaa seuraavalle vuodelle puhumattakaan, että meillä olisi sinne lähtemiseen uskallusta tai mahdollisuutta taloudellisesti. Itse asiassa meillä ei varmaankaan olisi taloudellisesti uskallusta toteuttaa mitään noista viime vuoden isoista jutuista, koska sinä päivänä, kun koronakriisi varsinaisesti iski Suomeen, se maksoi meille heti muutaman päivän sisällä useita tuhansia euroja ja koko kevät ja alkukesä pyyhkiytyivät tyhjiksi liki kaikista keikoista. Ja yrittäjille se merkitsee yhtä kuin tulojen tippumista pyöreään nollaan.

Meidän onneksi meillä ei ole suuria menoja, niin firmalla kuin henkilökohtaisestikaan. Meidän vapaus ja ”rikkaus” perustuukin paljolti juuri siihen, ja se on ollut tosi helpottavaa tässä tilanteessa.

Emme myöskään ole tuleen makaamaan jäävää tyyppiä. Vaikka hetken aikaa näytti vähän masentavalta, niin toisaalta tässä koronassa on kyse niin isosta asiasta, että tuntui kohtuuttomalta jäädä märehtimään ja masistelemaan siitä, että kaikki omat työt loppuivat. Pohjimmiltaan mielessä on vain ajatus, että kumpa mahdollisimman harva sairastuisi ja menehtyisi.

Simban poislähtö oli myös tosi iso juttu, joka toi perspektiiviä. Joku saattaa ajatella, että sehän oli ”vain” koira. Mutta meille se ei ollut vain koira, vaan rakas perheenjäsen, joka vieläpä oli omalla tavallaan korvaamaton. Simba oli yhdistelmä surumielistä hahmoa ja ilopilleriä ja se oli oikeasti ainutlaatuinen pieni otus. Koirissa on myös paljon asioita, jotka tekevät niistä niin rakkaita: ne välittävät meistä aidosti ja täysin pyytettömästi, me olemme niille tärkeitä juuri sellaisina kuin olemme, ne eivät arvostele tai tuomitse meitä tai koskaan sano pahaa sanaa, ole ilkeitä tai satuta meitä henkisesti tai tahallaan.

Simba vieläpä kulki mukanani koko aikuisikäni siitä päivästä, kun muutin pois lapsuudenkodistani. Meidän kohdalla lemmikit vielä ovat erityisen iso osa arkea, koska olemme niin paljon kotona ja yhdessä niiden kanssa.

Olin kyllä tiedostanut jo pitkään, että Simba oli jo vanha. Se ei kuitenkaan ollut muuttunut vanhan oloiseksi tai sairaan oloiseksi, vaan pikemminkin piristynyt viimeisen puolen vuoden aikana, kun Sisu on ollut osa laumaamme. Vaikka henkisesti olinkin jollain tavoin varautunu, niin Simban lähtö tuli kuitenkin yhtäkkiä ja liian aikaisin. Veikkaan, että aina jonkun läheisen lähtö tulee kyllä liian aikaisin.

Kuitenkin olen onnellinen, että olin edes vähän varautunut. Itse mietin välillä mielessäni kaikkia mahdollisia pahoja skenaarioita, kauhuskenaarioitakin. Sitä, miten vaikkapa läheiset kuolevat. Kun tiedostaa elämän rajallisuuden, osaa paremmin arvostaa tätä hetkeä ja nauttia siitä.

Juuri nyt se konkretisoituu entisestään. Haluan vaan nauttia kaikesta tässä ja nyt ja olla kiitollinen kaikesta, mitä olemme jo ehtineet tehdä. Maailma voi muuttua hetkessä, joten ei kannata odotella liikoja unelmiensa kanssa. Paluuta vanhaan ei välttämättä enää ole.

Toisaalta totta kai täytyy myös katsoa kohti tulevaa. Itselläni on riittänyt vanhoissa hommissa vielä työtä viime viikkoina, mutta kun työkalenteri pyyhkiytyi tyhjäksi tästä eteenpäin, aloin jo suunnitella mielessäni tulevaa.

Varauduin myös heti taloudellisesti pahimpaan eli siihen, että uusia töitä ei tule välttämättä kuukausiin ja että loputkin tiedossa olevat vielä peruuntuisivat eli toisin sanoen, että tulot olisivat parhaimmillaan aika lailla nollassa esimerkiksi puoli vuotta tai vuodenkin. Suunnittelimme selviämiskeinon sen varalle, mutta toivoimme, että vielä tulisi jotain, jonka ansiosta kaikki järjestyisi, kuten yrittäjille suunnattu työttömyysturva tai joku muu tukisysteemi. Sitä odotellessa en halunnut kuitenkaan maata toimettomana, vaan hain niitä rahoituksia/tukia, joita jo oli haettavissa – ja hämmästyksekseni sain firmalle rahoituksen! Se ei ole huiman suuri, jos sillä pitäisi kahden ihmisen elää puoli vuotta, mutta pieniin tuloihin tottuneina ja pienillä menoilla me pärjäämme sen ansiosta nyt monta kuukautta. Olen siitä tosi kiitollinen ja se antoi tottakai lisäpotkua uusien työjuttujen ja liiketoimitaideoiden suunnittelulle.

Samaan aikaan se nosti pinnalle kuitenkin myös huonon omantunnon. Tuntuu, että me olemme saaneet niin paljon. Meillä on ollut mahdollisuus elää sen näköistä elämää kuin haluamme ja toteuttaa monia haaveita. Emme ole koskaan olleet taloudellisesti pulassa, mikä ei ole ainoastaan sen ansiota, että olemme hyviä pihistelemään, vaan meillä on myös ollut hyvä tukiverkosto ja tietynlainen kasvatus ja paljon henkisiä voimavaroja elää kuten elämme. Tiedämme, että vähänkin voi olla paljon, ja itse asiassa uskon, että todellista rikkautta on nimenomaan, kun ei saa kaikkea liian helpolla, vaan osaa arvostaa sitä, minkä saa ja pystyy saavuttamaan, mutta samaan aikaan tiedostaa, että kaikki ei ole tosiaankaan tässä maailmassa tai edes yhden maan sisällä mahdollista kaikille, ja olemme tosi erilaisissa asemissa niin taloudellisesti kuin mentaalisesti. Tuntuu pahalta, että vaikka meillä täällä Suomessa on moni asia tosi tasa-arvoisesti, niin paljon ei silti ole, eikä varmasti koskaan tule olemaankaan.

En tiedä, tuliko tästä nyt niin hilpeä teksti, vaikka sen aiheena olikin näennäisesti kaikki viimeisen vuoden aikana toteutuneet unelmat. Ehkä pointtina on, että vaikka me haluamme elää omaa hömpötyksiä täynnä olevaa elämäämme ja nautimme siitä, niin ei se tarkoita, että mekään eläisimme vain jossain omassa satumaailmassamme. Ja toisaalta juuri se, että emme elä missään satumaailmassa missä kaikki olisi täydellistä, tekee kaikista elämän ihanimmista asioista ja täyttyneistä unelmista ja vielä täyttymättömistä niin arvokkaita.