Reilu viikko sitten se viimein tapahtui – me palattiin takaisin kotiin asustamaan ja nukuttiin ensimmäinen yö tontillamme Malmgårdissa siten tulipalon.
Oltiin odotettu paluuta yli viisi kuukautta, ja valmisteltu, mutta toisaalta myös pantattu paluuta useita viikkoja.
Tiedättekö sen tunteen, kun jotain odottaa niin paljon ja asettaa niin isot odotukset sitä kohtaan, että alkaa pelottaa, ettei odotukset sitten täytykään ja sitä asiaa alkaa siksi lykkäämään?
Itselläni oli hirveän isot odotukset kotiinpaluun osalta. Halusin paluun olevan tietynlainen – ei täydellinen, koska elämä ei sitä koskaan ole ja miten voisikaan olla täydellistä palata palaneen talonsa pihalle nukkumaan vanhaan pakuun? Tai no tavallaan sekin voi olla omassa tragiromanttisuudessaan kyllä täydellistä…
Jotenkin huomasin, että mieleni perukoilla kyti pelko siitä, ettei paluu ja ensimmäinen yö siellä tuntuisikaan niin ihanalta kuin toivoisin.
Muistan yhä vanhvasti sen yön, kun ihan ensimmäistä kertaa nukuimme uudessa kodissamme. Miltä tuntuikaan, kun ekaa kertaa elämässä oli oma talo ja että se vielä oli se unelmien vanha hirsitalo maalta ihanassa miljöössä.
Nukuimme patjalla makkarin lattialla pönttöuunin vieressä: minä, Markku, Sisu ja vielä pieni Hukka. Pumba nukkui vieressä matkahäkissään.
Se oli ihanaa.
Jotenkin toivoin, että nyt tuntuisi yhtä ihanalta päästä sinne takaisin nukkumaan kaiken sattuneen jälkeen.
Suuriin odotuksiin liittyi myös pakkaamiskriisi. Se oli vähän samanlainen kuin aina, kun on lähdössä jollekin matkalle. Tavallaan tykkään pakata ja valmistella matkaa, miettiä, mitä kaikkea ottaa mukaan ja suunnitella, sillä hyvä suunnittelu on oikeasti jo puoli toteutusta. Mutta samaan aikaan se on myös stressaavaa juurikin siksi, että jos pakkaaminen ja suunnittelu menee pieleen niin pelkään, että se pilaa osan siitä itse matkastakin.
Kotiinpaluuseemme liittyen minulle tuli myös hassuja päähänpinttymiä, joiden ajattelin ratkaisevasti vaikuttavan siihen, millainen paluumme olisi.
Halusin esimerkiksi saada kauan haaveilemani puna-valkoraidallisen markiisin Kuukkeliin valmiiksi. Näin niin vahvasti meidät siellä viettämässä ekaa iltaamme Kuukkelissa sen markiisin alla.
Lisäksi minulla on ollut tässä talvella iso bikinikriisi: etsin viikkotolkulla Helsingin asunnostamme bikineitä ja uimapukujani, joiden tiesin olleen meillä Malmgårdissa, mutten suostunut jotenkin sisäistämään sitä ja uskomaan, että ne olivat poissa. Halusin ne nyt mukaan, jotta voisin paljuilla ne päälläni.
Nyt kuitenkin viimein hyväksyin, ettei niitä enää ole. Tilasin uusia samanlaisia.
Vieläkin tulipalosta toipumiseen liittyy siis tunteita, jotka kärjistyy ja tulee esille hyvin oudoillakin ja tavallaan aika vähäpätöisillä tavoilla, jotka kuitenkin kertovat siellä pinnan alla olevista tunteista.
Lisäksi kotiinpaluutamme edelsi luonnollisesti tästä kaikesta aiheutuva pieni ahdistus ja paha mieli, joka purkautui tiuskimisena, joka tietysti kohdistui siihen itselle läheisimpään ihmiseen eli Markkuun. Vihaan itseäni aina, kun puran pahaa mieltä häneen. Silti sitä on niin vaikea olla tekemättä. Siinä todellakin on iso itsekehityksen paikka, varmaan lopun elämää, mutta toivottavasti ei.
Lisäksi olen potenut välilla hupaisaa huijarisyndroomaa, josta kirjoitinkin enemmän täällä.
Kerron näistä kaikista asioista muuten enemmän uusimmalla vlogilla, tällä:
Se on aikamoinen sekava pohdiskeluryöppy samalla, kun ajan Kuukkelilla kohti Malmgårdia, kun olemme siis palaamassa kotiin asustamaan. Kaiken yllä mainitun lisäksi pohdiskelen myös niinkin kevyttä aihetta kuin elämän tavoitetta.
Kai se on olla onnellinen tapahtui mitä vaan ja joka tilanteessa ja tässä ja nyt ja tehdä parhaansa niistä lähtökohdista mitä on ja osata ottaa vastaan kaikki se, mihin ei voi vaikuttaa ja silti olla onnellinen ja olla myös hyvä ja mukava ihminen ja levittää hyvää mieltä.
Ps. Tän postauksen kuvat on otettu viime kesän lopulla, kun oltiin asusteltu ensimmäiset yöt ja päivät uudessa kodissamme 🖤
