Kreisi yhteinen tie

Eipä ois osattu kuvitellakaan, millaiselle yhteiselle matkalle päädyttäisiin, kun viistoista ja puol vuotta sitten tavattiin. Yhdessä on seikkailtu pitkin sademetsiä ja savanneja, kierretty voimistelun arvokisoissa, opiskeltu kumpikin vuorollamme, oltu enemmän ja vähemmän eksyksissä, luotu uraa, unelmoitu ja toteutettu unelmiamme – niistä tähän asti isoimpana ostettu meidän unelmien talo.

Nyt juuri matkustaa ei enää voi, Markku on liian rikki arvokisoihin, toinen ei koskaan valmistu ja toinen ehkä joskus, ollaan tajuttu että ollaan oikein mielellämme joidenkin silmissä ikuisesti hukassa, yrittäjyyden myötä voidaan elää arvojemme mukaisesti vaikka yrittäjyys hullua onkin, me unelmoidaan aina vaan isommin ja aiotaan toteuttaa entistä suurempia haaveita, vaikka – ei vaan KOSKA – meidän tähän asti isoin unelma, joka uskallettiin toteuttaa, tuhoutui. Millon vaan voi nimittäin tapahtua mitä vaan, mutta ei se mitään, niin kauan kuin tärkein on ja pysyy.

Ja on ollut kreisiä huomata, että päivä päivältä, vuosi vuodelta ollaan yhä onnellisempia yhdessä, ja että vaikka seinät saattaa palaa ympäriltä, niin sen myötä omat unelmat ja rakkaus saattaakin roihahtaa entistä isompiin liekkeihin. Yhdessä me pystytään tekemään tästä kaikesta suuri seikkailu ja kaivamaan kaikki onni esiin niistä puittesta, jotka kulloinkin on käytettävissä.

En viettäis meidän yhdeksättä hääpäivää mieluummin missään muualla kuin täällä meidän palaneen talon paikalla kokon ääressä tanssien, keskeneräsen aitan katolla aurinkoa ottaen ja meidän hippipakussa jo kohta kolmatta kuukautta asuen. Ja sellasen ihmisen kanssa, joka lähtee mukaan kaikkiin mun hullutuksiin kyseenalaistamatta ja jonka mielestä on ihan ok elää joka päivä kuin oma elämä ois jotain elokuvaa, jonka päätähtiä me itse ollaan. Ja jonka mielestä me voidaan tosta noin vaan rakentaa talo, vaikkei ikinä olla sellasta rakennettu.

Hyvää hääpäivää meille!

– Milla –