(Kirjoitettu viikolla 20)

Ensi lauantain ja sunnuntain välisenä yönä on kulunut tasan vuosi siitä, kun teimme elämämme ensimmäisen virallisen talotarjouksen. Se oli siis kirjallinen ostotarjous ensiasunnostamme. Siis siitä unelmiemme hirsitalovanhuksesta, jota ei enää ole olemassa. Sitä, jonka paikalla me nyt keittelemme aamukahvit paljaan taivaan alla ja josta ovat pystyssä enää betoniset portaat, joista emme edes pitäneet ennen tulipaloa, mutta joista on sen jälkeen tulleet meille äärettömän tärkeät.

Ostopäätöksen tekeminen ei ollut silloin vuosi sitten helppoa. Jälkikäteen olisi helppo ihmetellä, että miten se olikin niin vaikeaa – sehän osoittautui nimittäin yhdeksi elämämme parhaaksi päätökseksi (kyllä, kaikesta sen jälkeen sattuneestakin huolimatta tai ehkä joka myös juuri sen kaiken takia).

Se oli kuitenkin elämämme siihen asti isoin päätös, niin taloudellisesti kuin muutenkin. Tiesimme jo silloin, että sen päätöksen tekeminen muuttaisi suuresti elämäämme.

Otimme elämämme ensimmäisen lainan. Muuttaisimme kaupungista maalle. Lähtisimme kenties elinikäiseen remontoimisprojektiin.

Onneksi emme silloin vielä tienneet, mitä kaikkea muutakin siitä päätöksestä seuraisi.

Talonostopäätöstä edelsi silloin vuosi sitten pari kunnon kriisipäivää. Edeltävä torstai oli pahin. Ajoimme tulevalle talollemme miettimään, onko se sitä, mitä todella haluamme.

En tiennyt. Sinä päivänä ihan kaikki tuntui tyhmältä, kaikki kivoimmatkin asiat, joista tiesin pitäväni. Oli mahdoton tehdä päätöstä ja tiesin senkin.

Mutta sitten lopulta seuraavana päivänä kaiken kriiseilyn jälkeen sitä lopulta pystyikin tekemään päätöksen. Sitä seurasi välitön rauhoittuminen.

Silti tarjouksen lähettäminen yhä jännitti.

Muistan sen hyvin: Kello oli vähän yli kaksitoista yöllä. Kökötimme Helsingin vuokra-asunnossa koneeni ääressä ja joimme skumppaa. Oli juhlallinen hetki painaa sähköpostin lähetä-painiketta.

Sitä seurasi parin päivän jännitys siitä, hyväksytäänkö tarjouksemme. Ja hyväksyttiinhän se!

Heti sen jälkeen oli varmaa, että päätös oli oikea ja tunne vahvistui vahvistumistaan, kun heinäkuun lopulla muutimme asustamaan taloomme. Se oli juuri se oikea, eikä mitään epävarmuutta enää ollut missään kohtaa syksyä, vaan päivä päivältä teimme enemmän suunnitelmia ja näimme itsemme ja tulevaisuutemme siellä pitkälle eteenpäin.

Tulipalon tuoma kriisi oli täysin erilainen. Sitä ei voinut valita tai jännittää etukäteen. Siihen ei voinut valmistautua tai punnita eri vaihtoehtoja.

Siinä mielessä se oli helppoa. Lopulta emme voineet kuin olla ja katsoa, kun talomme palaa.

Sen jälkeen toki edessä oli vielä talonostoa isomman päätöksen tekeminen. Mitä teemme nyt?

Päätös lähteä siirtämään palaneen talomme paikalle toista vanhaa hirsitaloa toi mukanaan taas samanlaisen kriisin kuin silloin vuosi sitten.

Tällä kertaa kriisi oli tosin vieläkin isompi, koska kyse oli vielä isommasta päätöksestä niin taloudellisesti kuin käytännössäkin.

Tällä kertaa nimittäin totuus oli, että meidän rahat ei riittäisi ja että ainoa keino tehdä se mahdolliseksi olisi kääriä hihat ja ryhtyä itse rakentamaan, ihan kirjaimellisesti.

Halusimmeko sitä?

Meidän talomme ei ollut täydellinen. Se ei ollut valmis, eikä ehkä koskaan sitä olisikaan.

Mutta se oli täynnä mahdollisuuksia ja unelmia.

Se oli siis vähän kuin me ja meidän edessä oleva elämä. Siis kaikessa epätäydellisyydessään just täydellinen.

Onneksi me ei kuitenkaan palettu sen mukana. Eikä meidän unelmat, vaikka alkuun niin luultiinkin.

Tuntuu absurdilta istua tässä palaneen talomme paikalla ja ajatella sitä vuodentakaista aikaa. Sitä aikaa, kun oli vielä autuaan epätietoinen tulevasta. Kun kaikki yhä oli avoinna.

Mutta hullua kyllä jo nyt me tajutaan, että nytkin olemme hyvin epätietoisia tulevasta ja paljon on taas avoinna. Ehkä enemmänkin aukesi, nimittäin sellaisia polkuja, joille emme ikinä olisi päätyneet ilman talomme paloa.

On itsestämme kiinni, minkä polun valitsemme. Valitsemmeko sen isoimman auenneen seikkailun, joka on ehkä paljon vaativampi ja riskimpi kuin mihin alun perin sitouduimme talomme ostaessamme? Vai valitsemmeko jonkun turvallisemman tien.

Paluuta entiseen ei kuitenkaan enää ole.

Tähän tulee meidän ”uuden” vanhan hirsitalon mieletön savutupa. Tähän tulee ”uusi” omalla tavallaan mieletön ja epätäydellinen talovanhus.

Sekään ei varmaan koskaan tule olemaan valmis. Mut eihän elämä koskaan sitä olekaan.