On ollut mielenkiintoista seurata nyt vuodenvaihteessa ihmisten kommentteja viime vuodesta. Koronavuodesta.

Siinä missä koronan alussa moni suhtautui pandemian aiheuttamiin muutoksiin kauhunsekaisesti, nyt tuntuu siltä, että suurin osa on jo tottunut tähän.

Moni jopa toteaa, että koronasta huolimatta viime vuosi oli oikein hyvä.

Niin mekin. Kaikkeen tottuu nimittäin, eikä lopulta ihmisen onnellisuus ole kiinni siitä, että jotain asioita rajoitetaan tai jostain joutuu luopumaan. Onni ja hyvinvointi on loppujen lopuksi kuitenkin jotain ihan muuta, ja meillä täällä Suomessa on asiat edelleen ihan äärimmäisen hyvin.

Meillä keväällä hävisi suurin osa töistä. Se ei kuitenkaan ollut meille niin suuri isku, koska me olemme tottuneet taloudelliseen epävarmuuteen muutenkin. Lisäksi kun näki, miten rajusti kaikki iski monien muiden kasvoille – myös heidän, joilla ehkä on aina mennyt taloudellisesti paljon paremmin kuin meillä, mutta jotka eivät olleet tottuneet tai varautuneet mihinkään sellaiseen – se toi perspektiiviä itselle ja luottamuksen siitä, että me pärjätään eikä meillä ainakaan ole mitään hätää.

Sitten ostimme unelmiemme talon ja tajusimme, että meille tämä eriskummallinen aika tulee olemaan uuden elämänvaiheen alku ja että talon ostaminen sopii oikeastaan sen tuomasta tietystä riskistäkin huolimatta erittäin hyvin tähän hulluun maailmanaikaan, jona ei enää voi matkustella kuten ennen, vaan on parempi viettää aikaa kotona.

Me heittäydyimmekin siihen täysillä ja suunnittelimme ja valmistelimme kaikki tulevat vuodet sen mukaan, että keskittyisimme kotoilemaan uudessa vanhassa ihanassa unelmatalossamme ja remontoisimme sitä. Olimme ikionnellisia siellä omassa turvapaikassamme, ja tulevaisuus näytti ihanalta ja tuntui, että kaikki oli mennyt juuri niin kuin oli tarkoituskin.

Mutta sitten talomme paloi. Hetkeksi kaikki mureni.

Edelleen samankin päivän sisään mahtuu niin surun, epäuskon kuin toisaalta toivonkin hetkiä.

Nyt olen jopa huomannut, että mukaan mahtuu myös innostumista.

On hullua, miten ihminen on taipuvainen sopeutumaan. Sitä ottaa kaiken irti niiden olosuhteiden sanelemana, mitä käytettävissä on.

Termi ”olosuhteiden pakosta” sopii ehkä tavallaan tähän kaikkeen hyvin. Mutta toisaalta se kalskahtaa hyvin negatiiviselta, koska onko kyse kuitenkaan lopulta pakosta?

Kun olosuhteiden mahdollistamissa rajoissa tekee jotain, onko se ”pakkoa”? Sitähän elämä nimittäin on, että meistä jokainen yrittää tehdä parhaansa niistä lähtökohdista, mitä meillä on. Toisilla ne ovat paremmat kuin toisilla – mutta loppupeleissä onko ihmisen onnellisuus kuitenkaan kiinni pelkästään niistä olosuhteista ja lähtökohdista, jotka hänellä on? On ”rikkaita”, jotka ovat äärettömän onnettomia ja ”köyhiä”, jotka ovat onnellisia – ja siten siis ehkä sittenkin niitä rikkaampia?

Koronasta ja jopa tulipalosta huolimatta koen, että vuosi 2020 oli meidän elämän paras ja onnellisin vuosi ja että olen edelleen onnellinen. Tulipaloasia järkyttää edelleen ja horjuttaa elämäämme joka päivä, mutta koen, että siitä huolimatta olen edelleen onnellinen – ja itse asiassa osittain koen jopa, että sen ansiosta tämä onneni on aiempaakin arvokkaampaa ja että jos tästä pääsemme nousemaan vielä samaan ”tilaan” kuin missä olimme ennen tulipaloa, se tulee olemaan vieläkin antoisampaa kuin ennen sitä – niin matka kuin siellä oleminenkin.

Oikeastaan en siis edes haluaisi sanoa ainoastaan, että koronasta ja tulipalosta ”huolimatta”, vaan että myös niiden ansiosta asiat ovat nyt kuten ne ovat. Niiden ansiosta osaamme olla entistäkin kiitollisempia ja onnellisempia tietyistä asioista.

Toki nyt puhumme vain tosi rajatusti itsestämme ja tosi etuoikeutetusta näkökulmasta. Miljoonille ihmisille korona ei varmasti ole tuonut mitään hyvää tai ylevää elämään, vaan se on vain ja ainoastaan pirullista pahuutta, joka tuo sairautta, surua, köyhyyttä ja kuolemaa maailmaan. Samoin tulipalot ovat hirveä asia ja se, että joka päivä lukuisat ihmiset menettävät kotinsa eikä heidän elämänsä ehkä koskaan palaudu siitä enää ennalleen.

Näiden ikävienkin asioiden valossa sitä ei voi kuin todeta, että me olemme tosi etuoikeutettuja kermapyllyjä täällä omassa pienessä kuplassamme.

Voi kun sentään edes osaisimme olla tyytyväisiä ja asian tiedostavia sellaisia ja omalta osaltamme olla aiheuttamatta lisää pahaa tähän maailmaan tai ehkä jopa osata tuoda vähän hyvääkin siihen.