Elämä ei ole satua, mutta on se kuitenkin omanlaisensa tarina. Jotenkin itseäni on aina auttanut oman elämän hahmottamisessa – ja täysillä elämisessä ja hetkessä elämisessä – se, että tarkastelee omaa elämäänsä tarinana. Lisäksi viime kuukausina olen huomannut, että sen oman tarinan tarkasteleminen auttaa myös todella paljon vaikeidenkin asioiden käsittelyä.

Nyt kun olemme monille täysin entuudestaan tuntemattomille joutuneet kertomaan tarinamme lyhyesti ja tulipalon siihen tuoman käänteen, niin halusin kirjoittaa sen myös tänne:

Olemme kolmekymppinen pariskunta ja yksi isoimmista haaveistamme oli vanha hirsitalo maalta, mieluiten kuitenkin Uudeltamaalta, koska työmme ovat pääosin pk-seudulla, vaikka yrittäjinä me voimmekin tehdä paljon etänä töitä.

Haave ei myöskään ollut vain talo ja juuri meille oikealta tuntuvalla tontilla luonnon keskellä, mutta myös tietty elämäntapa. Olemme siis yrittäjiä henkeen ja vereen ja rakastamme muun muassa luontoa, vanhoja hirsitaloja, eläimiä, hippipakuilua ja itse omin käsin tekemistä ja halusimme jostain luonnon keskeltä historiallisesti upean talon, jota vaalia ja remontoida loppuikämme yhdessä ja ilman, että joutuisimme liian suureen laina- tai taloudelliseen ahdinkoon. Meille aika nimittäin on rahaa arvokkaampaa.

Viime keväänä yllättäen törmäsimme unelmiemme taloon Loviisan Malmgårdin kartanomiljöössä ja päädyimme ostamaan siellä paraatipaikalla mäen päällä sijaitsevan vuonna 1917 rakennetun työläistalon. Siinä oli vielä pari huonetta alkuperäisessä kunnossaan ja talo oli muutenkin rungoltaan tosi terve, ja edellinen asukas oli aloittanut remontoimaan sitä perusteellisesti, mutta perinteitä kunnioittaen ja meidän makumme mukaisesti.

Asuimme talossa ikionnellisina syksyn ja varmistuimme siitä, että se oli juuri se oikea ja täydellinen talo ja koti meille. Aloittelimme omaa remonttia ja suunnittelimme koko tulevaisuutemme sinne ja mietimme, mitä kaikkia muita hirsirakennuksia siirtäisimme/rakentaisimme pihapiiriimme ja mitä kaikkia mahdollisuuksia meille talossa ja tontissa olikaan toteutettavaksi koko loppuelämämme ajan.

Oli ihanaa tuntea, että oltiin niin oikeassa paikassa ja olo siellä tuntui hyvältä ja turvalliselta ja oli fiilis, ettei meillä ollut enää kiire minnekään ja että tapahtui maailmassa ympärillämme mitä tahansa, meillä olisi aina se oma turvallinen oma paikkamme.

Sitten heräsimme viime marraskuun 7. päivä neljältä yöllä palohälyttimen huutoon. Talomme oli kattoa myöten tulessa, ja aamuun mennessä koko talo oli tuhoutunut. Tulipalon syy oli todella harvinainen sähkövika, ja palontutkijan mukaan luultavasti kuistilla olleet ledjouluvalot. Muut vaihtoehdot olivat vesiputken sulanapitokaapeli tai yksi voimakaapeli – mitään muita mahdollisia syitä ei ole, koska palo syttyi huoneessa, jossa ei ollut juuri mitään: ei vanhoja tai uusia sähköjä, ei laitteita, vain nuo mainitut asiat.

Nyt taistelemme vakuutuksen kanssa ja mietimme, mitä teemme. Siirsimme jo tontillemme Tuurista ihastuttavan 1800-luvun luhtiaitan, jonka ihana perinnerakentaja Mikko Mäntymäki myi meille ja ihana arkkitehti Hanna Elo auttoi lupa-asioiden ja suunnittelun kanssa. Nyt juuri kahdestaan kasaamme aittaa pystyyn ja aiomme sitten muuttaa sinne alkuun asumaan koko lauma.

Aittaan tulee tulisija ja sähköt, muttei juoksevaa vettä. Vaikka talon palaminen on yhä tuoreena harteilla, yritämme nauttia aittaprojektista täysillä ja on ihanaa rakentaa se kokonaan omin käsin ja sitten asustella siinä jonkun näkökulmaan ehkä aika vaatimattomissakin oloissa ja tietyiltä osin vähän kuin joskus ennen vanhaan. Me nimittäin rakastamme nimenomaan kaikenlaista mökkeilyä ja retkeilyä ja sitä, ettei kaikki ole niin tip top ja ”luksusta” – tai oikeastaan meille luksusta on nimenomaan se, että vesi pitää kantaa kaivosta, jäädyttää peppu huussissa 20 asteen pakkasella, käpertyä telttaan tai Volkkari-hippipakuumme nukkumaan nollassa asteessa ja keittää ruokaa trangialla nuotion ääressä.

Me koemme, että kotimme ja tulevaisuutemme on edelleen tuolla ihanalla Malmgårdin tontillamme, ja haluaisimme, ettei palaneen talomme historia lopu tähän, vaan että sen tilalle voitaisiin siirtää toinen vanha hirsitalo ja samalla antaa myös elämä jollekin toiselle upealle vanhalle talolle sen lisäksi, että me saisimme itse ”uuden” vanhan kodin. Samalla se olisi ihan mieletön kulttuurillinen/historiallinen teko meidän mielestämme, ja olisi upeaa pystyä toteuttamaan tämä. Ennen ei ollut nimittäin mitenkään erikoista, että hirsitaloja siirreltiin paikasta toiseen.

Me emme ole sellaisia, että jäisimme tuleen makaamaan – emme kirjaimellisesti emmekä kuvannollisestikaan. Ryhdyimme heti tulipalon jälkeen selvittelemään tulevaa. Kävimme katsomassa yli kymmentä hirsikehikkoa eri puolilla Suomea ja löysimme joulun alla jo ehkä sen meille oikean: harmaantuneen pelkällä hirrellä seisseen sympaattisen talovanhuksen, jonka vanhin osa on ehkä jopa 1600-luvulta ja uudempi 1800-luvulta. Se on todella hyvässä kunnossa ikäisekseen, sinne ei ole koskaan tullut juoksevaa vettä sisään ja siten sen mukanaan tuomaa kosteusriskiä, katto on pidetty hyvänä, vaikkei siinä ole asuttu 50 vuoteen ja se purettaisiin joka tapauksessa pois siltä paikalta, jolla se tällä hetkellä on. Se olisi siis täydellinen meille ja siirrettäväksi uuteen kotiin.

Pidämme kuitenkin myös yhä kaikki ovet avoinna ja olemme vielä menossa katsomaan useita muitakin lupaavalta vaikuttavia siirtokohteita. Haluamme olla varmoja, että löydämme taas sen juuri meille oikean kodin.

Isoin ongelma ja ahdistuksen aihe meille on toki tällä hetkellä vakuutusasiat ja talouspuoli. Vakuutusprosessi on ollut äärimmäisen raskas, hidas ja ahdistava, ja vakuutusyhtiö tuntuu tekevän kaikkensa, jotta he eivät yhtään auttaisi meitä prosessissa ja jottei heidän tarvitsisi maksaa meille sitä korvausta, joka meidän kuuluisi saada, ja heillä on selkeästi kunnon väsytystaktiikka käytössään.

Ja vaikka olemme jo löytäneet todella monia ihania ihmisiä, jotka ovat auttaneet meitä todella paljon, niin välillä tuntuu kuitenkin myös vaikealta löytää tarpeeksi tahoja/tekijöitä, jotka olisivat valmiita auttamaan meitä talonsiirtoprojektissamme tai edes sen selvittämisessä, olisiko meidän järkeä tai mahdollista ylipäätään lähteä siihen. Vaikka lopulta toki näissä asioissa ei ole järjestä kysymys, ja jotenkin jo tiedämme, että tämä on se, mitä haluamme tehdä. Tulipalo on kuitenkin vielä niin tuore asia, että siitä toipuminen on vielä kesken ja se aiheuttaa meihin epävarmuutta.

Silti uskomme ja luotamme, että selviämme tästä kaikesta vielä voittajina. Suurin tavoitteemme on, että tapahtuneesta huolimatta pystymme säilyttämään kaiken elämänilomme ja hyvänmielisen elämänasenteemme.

Loppujen lopuksi monet asiat elämässä eivät ole omissa käsissämme – mutta se, miten kohtaamme asiat, siihen voimme ja haluamme vaikuttaa.

Tässä on vielä video, jolla kerromme tarinamme (10.1.2021):